Tekemisen puutetta

Syyskuu on täällä taas ja karvan verran vaille kuukauden olen nyt kantasolusiirron jälkeen ollut kotona. Kuntoutuminen etenee sellaisella yksi eteen, kaksi taakse -askelella: aina puuhapäivän jälkeen iskee julmettu väsymys ja saatan nukkua useamman tunnin päivänokoset. Jos kuukauden takaiseen kotiinpaluupäivään vertaa, niin enää ei kuitenkaan pitsapohjaa kaulitessa tarvitse käydä sohvalle lepäilemään, edistystä!

Mieli on ihmeellinen juttu. Fyysisen olon vähitellen normalisoituessa ja kotona olon onnea eli perusarkea nauttiessa on älyllisten/ ammatillisten haasteiden kaipuu ja olemisen tylsyys alkanut nostaa päätään. Kun on kolmisen viikkoa maannut sairaalassa ja katsonut töllöä, tuntuu nyt siltä, että kiitos riittää tätä sorttia (sanoo hän, vaikka juuri ahmi useamman kauden Game of Thronesia tallenteelta putkeen...).

Niinpä selailin toiveikkaana useammankin eri yliopiston Avoimen puolen kurssitarjontaa. Löytyisikö sieltä ratkaisu? Ei löytynyt. Vaikka siellä oli jos jonkinlaista verkkokurssia tarjolla, ei sieltä löytynyt minua innostavaa. Siis sellaista, että jaksaisin roikkua verkkoluennoilla ja yksinäni lukea sekä pakertaa tehtäviä kotona. Kaikki vähänkin kiinnostavat kurssit sisältävät lähiopetusta ja useimmiten myös (minusta) mielekästä yhteistoimintaa ja juuri sellaiset on tältä syksyltä kielletty. Ei edes konsertteja, teatteria, massatapahtumia ainakaan sisätiloissa ainakaan puoleen vuoteen.

Kantasolusiirron jälkeen kun on vastustuskyky kauan alhaalla ja siksi näin. Myös rokotusten sekä sairastettujen tautien antama suoja pöpöille on kadonnut eli jossakin vaiheessa rokotusohjelma kohdallani alkaa uudestaan, mutta ei ihan vielä. Nämä ovat myös ne syyt, miksi eivät päästä minua vielä töihin. Ja sinne olisi kyllä jo kieltämättä hinku.

Mielekkään tekemisen lisäksi kaipaan erityisesti yhteisöllisyyttä ja sosiaalista toimintaa, vuorovaikutusta toisten kanssa. Tässä on taas tullut todettua, että en turhaan ole ammattiani valinnut, enkä todellakaan ole mikään introvertti tutkijaluonne. Ripauskin sellaista tekisi tässä elämäntilanteessa kyllä hyvää.

Mietin, että olenko nyt sitten henkisesti laiska. Morkkis iskee. Laiska olen tavallaan kyllä aina ollut, olen hyvä olemaan, mutta se on ollut tarpeellista vastapainoa sille aikaansaavalle työ-/ opiskeluminälle. Nyt, kun tuota toista osa-aluetta ei ole tässä tasapainottamassa, turhautuminen valtaa alaa.

Onneksi tähänkin löytyy netistä kaikenlaista lohdullista luettavaa:

Jos sinussa on hieman sohvaperunan vikaa, istut mielelläsi tuijottaen eteesi ja kierrät kuntosalin sisäänkäynnin kaukaa, asiasi voivat olla aika hyvin. Florida Gulf Coast -yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan laiskuudella ja korkealla älykkyydellä saattaa olla yhteys. - Tieku.fi: Laiskuus voi olla merkki älykkyydestä

Ystävät yrittävät lohduttaa sanomalla, että nyt pitää keskittyä tähän kunnon kohotukseen ja omaan hyvinvointiin. Mutta onhan tämäkin osa hyvinvointia. Toki keskityn myös perheeseen ja nautin siitä, että minulla on enemmän aikaa olla lasten kanssa. Tiedostan sen, että jos tässä vaikka olisikin jostakin syystä käsillä elämäni viimeiset ajat, niin tämä yhdessäolo on siinä puntarissa tärkeintä ja merkityksellisintä. Mutta silti. Haluaisin innostua ja upota johonkin aiheeseen.

Olen koettanut kehitellä lääkkeeksi kaikenlaista pientä. Työhöni liittyen olen esimerkiksi ryhtynyt nuotintamaan biisejä kollegojen iloksi. Olen myös asettanut itselleni tehtäväksi kuunnella joka päivä jotakin uutta musiikkia ja tutustua uusiin artisteihin/ säveltäjiin/ tekijöihin ja ajankohtaisiin kirjoihin. Jotenkin vaan tuntuu, että tämä ei ihan riitä. Etsintä siis jatkuu.