Toivosta ja toivottomuudesta

Olin ajatellut kirjoittaa ihan muista jutuista, kun kuulin, että tällä syöpä-matkalla kohtaamani minuun vaikutuksen tehnyt ihminen on kuollut. Heti perään sain tietää erään nuoren lahjakkaan ihmisen tehneen itsemurhan. Tuli hiljainen ilta ja surullinen yö.

Miksi toinen elämänjanoinen ei saanut vielä elää? Miksi nuori, terve ihminen halusi kuolla? En ymmärrä sitä, mutta eipä varmaan kukaan muukaan. Joku selittää sen jumalansa tahtona, toinen luonnon valinnalla, kolmas jatkaa elämäänsä hyväksyen selittämättömän.

Olen tässä oman sairauteni aikana ajatellut, että syvä masennus olisi pahempaa kuin tämä fyysinen sairaus. Se, että kaikki olisi muuten elämässä periaatteessa hyvin, mutta silti mikään ei tuntuisi miltään tai ahdistaisi vain. Että mä katsoisin mun lapsia ja silti haluaisin kuolla. Se syyllisyys olisi varmasti musertavaa. Syyllisyys siitä, että ei pysty nauttimaan elämästä, vaikka "pitäisi".

Lähipiirissäni on ollut ja on masennusta. On minullakin huonoja hetkiä elämässä ollut, suruja ja menetyksiä. Mutta masentunut en ole varsinaisesti ollut enkä koskaan ole ajatellut itsemurhaa paitsi eutanasian kannalta. Joskus olen toivonut, että olisi olemassa sellainen pause-nappi, jota painamalla voisi vetäytyä määräajaksi jonkunlaiseen vegetatiiviseen tilaan ja palata siitä sitten takaisin reaalimaailmaan ilman tuskaa. Mutta en voi sanoa, että tietäisin, mitä todella masentunut kokee tai miltä tuntuu haluta kuolla. Omalla kohdalla rakkaus elämään on niin voimakas.

Olen huomannut ihmisten hämmentyvän hyväntuulisuudestani, suoranaisesta onnellisuudestani, näin kamalan sairauden kanssa. Nyt jos koskaan pitäisi varmaan masentua. Moni masentuukin, se on yleistä ja todellakin ymmärrettävää vakavan sairauden kanssa. Mutta ei se noin vain onnistu tällä luonteella (tai sitten olen jotenkin onnistunut pitämään serotoniinitason ja muut mielihyväaineet korkealla, koska ainakaan perimä ei selitä tätä.).

Niin kauan, kun on toivoa ja tätä syöpää pystytään hoitamaan, kaikki on kuitenkin aika hyvin. Jos tulee sellainen vaihe, että toivoa ei enää ole mutta elämän laatu voidaan pitää hyvänä, niin senkin kanssa elän riemulla sen minkä se kestää. Mutta jos vammaudun, menetän liikuntakyvyn, kyvyn kommunikoida toisten kanssa, makaan laitoksessa letkuissa vuosikausia ja tiedostan kaiken. Se on se pahin. Olen nähnyt mitä se tekee. Sitten ehkä.

Kaikki tietävät tutun sanonnan Niin kauan kun on elämää, on toivoa. Kääntäisin sen toisinpäin: Niin kauan kun on toivoa, on elämää.

Yhä uudelleen ajattelen pienet seikkailuni, 
kun rannikon tuulen mukana ajelehdin kajakissani 
ja luulin olevani vaarassa. 
Nuo pienet pelkoni, joita luulin niin suuriksi, 
kun kaikki tärkeät asiat minun oli saavutettava.

Ja kuitenkin on olemassa vain yksi tärkeä asia, 
tämä ainoa: elää nähdäkseen majoissa ja matkoilla 
suuren päivän joka koittaa 
ja valon joka maailman täyttää.

-Eskimoruno-