Kesäreissulta sairaalaan

Ensimmäinen lomaviikko takana. Kaikenlaista kivaa oli suunniteltuna, niin omaa lomaa kuin lasten ja perheen kanssa puuhailua, mutta päädyinkin viettämään kolme yötä sairaalassa.

Olin unohtanut, miten nopeasti tilanteet voivat muuttua. 

Luulin kesäflunssan jo helpottaneen. Taisin luottaa kuntooni liikaa ja lähdin liikkeelle turhan aikaisin. Viiden kilometrin lenkki Birgitan polulla kostautui ja kuume nousi korkealle. Ohjeiden mukaan lähdin päivystykseen näyttäytymään ja oletin, että pääsen sieltä tarkistuksen kotiin, mutta tällä kertaa niin ei käynytkään. Neutrofiiliarvot olivat tipahtaneet alas, jopa kantasolusiirron jälkeiselle tasolle, ja niin pamahtivat päälle taas kaikki ruokarajoitukset ja eristys.

Takaisin lähtöruutuun. Takaisin perusasioihin. Vapauden menettäminen, itsemääräämisen menettäminen, holhouksen alla oleminen, terveyden menettäminen, siinä joitakin pieneksi tekeviä teemoja viikon varrelta.

Ensimmäisen yön vietin päivystyksessä, jossa nukkuminen jäi kaukaiseksi haaveeksi. Seuraavana päivänä ottivat osastolle, vaikka kuinka pyysin päästä kotiin. Se oli se sama osasto, jossa kaksi vuotta sitten vietin kesällä kuukauden eristyksessä autologisen kantasolusiirron jälkeen. Olin parin huoneen päässä eristyshuoneesta. Tapasin jopa samoja hoitajia.

Sairaalarutiineita sen sijaan en ollut unohtanut. Verinäytteet aamuisin, ruoka-ajat, välipalat. Osasin pyytää kesäharjoittelijalta jopa sairaalatossuja, kun alkoi näyttää siltä, että sukkasillaan pitäisi kulkea. Eihän se käy päinsä, lattioita pitkin kulkeutuu yhtä sun toista bakteeria huoneesta toiseen. On melko pelottavaa, miten nopeasti laitoselämään tottuu, vaikka ei haluaisi.

Neutrofiilien nopea lasku diagnosoitiin neutropeniaksi, toistaiseksi tuntemattoman tekijän aiheuttamaksi valkosolujen puutokseksi, joka altistaa vakaville infektioille. Niinpä minuun piikitettiin yksi annos valkosolujen kasvutekijää ja seuraavana päivänä veriarvot olivatkin jo paremmat. Ihmeellisiä nämä solujen liikkeet ja muutokset!

Onneksi kuume laski heti ensimmäisen päivän jälkeen ja koska mitään muuta tekemistä ei ankeassa sairaalaympäristössä juuri ollut, niin vietin kerrankin oikein kunnon sarja-maratoonin: katsoin jotakuinkin putkeen The Handmaid´s Talen kaikki tähänastiset jaksot. Olen pantannut tämän sarjan katsomista sen ahdistavuuden takia (ja koska tiesin, että kun sen aloitan, niin en pysty lopettamaan), mutta oli se kyllä niin hyvä kuin oli kehuttukin. Luin myös kaksi kirjaa, eikä mikään tuo niin kesäfiilistä kuin hyvä dekkari!

Jos jotakin positiivista ehdoin tahdoin haluaisin etsiä, niin aikamoista luksustahan tällainen totaalinen uppoutuminen on perheelliselle. Mieluummin tietysti olisin jättänyt tämän kokemuksen väliin. Oli sydäntä raastavaa soittaa lapsille ja kertoa, että joudunkin jäämään sairaalaan. Siinä itki sekä lapsi että äiti.

Pääsin vihdoin kotiin ja vointi on kohentunut pikkuhiljaa. Silti, jonkunlainen jälkishokki ja turhautuminen on edelleenkin päällimmäisenä mielessä. En tiedä, pystyykö kukaan sellainen, joka ei ole sairaalassa aikaansa viettänyt, edes kuvittelemaan sitä ahdistusta, mitä sairaalaan jääminen aiheutti.

Tätä jatkuvaa tasapainottelemistako se nyt on? Tuleeko elämä olemaan tätä sairaalassa ramppaamista ikuisesti? Tuleeko missään vaiheessa aikaa, jolloin ei tarvitse niin huolehtia jokaisesta taudinpoikasesta? Tuleeko ylipäätään aikaa, etten olisi flunssassa ja kuumeessa joka toinen kuukausi?