Riittävän hyvin

Verisyöpädiagnoosista on nyt kaksi vuotta. Muistan aluksi ennusteita kuunnellessani ajatelleeni, että jos meinaan tähän kuolla, niin menkööt sitten nopeasti, pääsee sitten mies ja lapset takaisin elämään kiinni ja eteenpäin. Että ei mitään hidasta kitumista.

Tukka putkella on kuljettu tuosta alkushokista erilaisten hoitojen kautta takaisin töihin ja mahdolliseen paranemiseen. Ajatukset aika nopeasti alun synkistelyistä muuttuneeet, muutamaan kertaankin.

Olen nyt 1-vuotias, tasan vuosi sitten sain uudet solut ja uuden mahdollisuuden. Tällä viikolla on lääkärin vastaanotto, jossa käydään huolellisesti läpi isommat tutkimustulokset ja tähänastinen tilanne. Mitään varmaahan hematologit eivät ikinä lupaa, mutta niin kauan, kun hoidot eivät ala uudestaan, voin kuvitella itseni terveeksi.

Viime viikolla tehtiin yhtä jos toistakin tutkimusta:

• luuntiheyden mittaus
• laajat verikokeet (sis ferritiiniarvot, kilpirauhasarvot, paastoarvot etc.) 
• EKG
• vuorokausivirtsankeräys 
• keuhkojen röntgenkuva

Jännitys alkaa ilmeisesti jo painaa mieltä ja tulokset stressaavat ainakin alitajuisesti. Olen yrittänyt rentoutua, mutta huomaan herkistyväni tavalla, joka ei ole minulle tyypillinen. Tänään mm. pahoitin mieleni aivan hölmöstä syystä. Joku raivohullu liikenteessä kiilasi jäisessä mutkassa kolmion takaa vasemmalta eteeni ja näytti minulle vielä ilkeämielisesti keskaria, vaikka minä ajoin ihan kiltisti ja sääntöjen mukaan, oikein. Itkin tätä miehelle vielä kotona ja tajusin, miten älyttömältä koko juttu kuulosti. Järki sanoo, että anna olla, näitä riittää. Mutta tunne pitää kiinni asiasta. En ansaitse tällaista kohtelua!

Logiikan vastaisesti tämänpäiväinen tunneperäinen kokemus antoi aiheutta myös kysyä, että miten juuri minä voin sairastua syöpään? Olen tehnyt kaiken niin sanotusti "sääntöjen mukaan", olen elänyt ihan riittävän "hyvin" ja tehnyt riittävän terveellisiä valintoja. Miten siis voi olla, että juuri minä sairastun syöpään, johon ensinnäkin sairastuu noin 400 henkilöä Suomessa vuodessa ja nekin sairastuneet iältään minua parikymmentä vuotta vanhempia? Miksi minä, kahden alakouluikäisen lapsen äiti, joudun kokemaan kurjia hoitoja ja ramppaamaan tutkimuksissa ja jännittämään joka kuukausi onko syöpä uusinut vai ei? En ansaitse tällaista kohtelua! (Ja sitten vielä joku tunari meinaa ajaa päälle, vaikka mulla on syöpä tai ainakin käänteishyljintä tai ainakin oon selvinnyt allogeenisesta kantasolusiirrosta ja ehkä jopa koko syövästä...)

Miksi-kysymys putkahtaa selvästikin esiin erityisesti erilaisten merkkipaalujen ja vuosipäivien aikaan. Yleensä en juuri jaksa näitä miettiä, koska elämä nyt vaan menee niin, että toisilla on se kurkku, toisilla tomaatti ja joillekin osuu peruna.

Ehkä miettisin asiaa enemmän, jos uskoisin, että sairastuminen on pohjimmiltaan ihmisen itsensä aiheuttama. Enkä nyt tarkoita tässä sitä faktaa, että tutkimusten mukaan esimerkiksi tupakointi on selkeästi monen vakavan sairauden taustalla, vaan sitä ajatusmallia, että ihminen voisi omilla ajatuksillaan, tunteillaan tai tunteitaan patoamalla sairastuttaa itsensä. Tai joku traumaattinen elämäntapahtuma voisi aiheuttaa syövän puhkeamisen. Tai että vanhempien padotut tunteet aiheuttavat lapsen sairastumisen. Sellaisiin ajatuksiin ja myös suoranaiseen syyllistämiseen törmää yllättävän usein ja myös yllättävissä tilanteissa.

Olen kyllä useasti toivonut, että osaisin sanoa oikeat sanat, ajatella oikein, rukoilla oikein, syödä oikein - tehdä kaiken niin oikein, että syöpä paranisi. Se on se epätoivoinen tunne siellä järjen takana, pelko. Mutta en ole sellaista parantavaa mantraa löytänyt. Olisin sen todellakin jakanut! Olen laittanut luottamukseni suomalaiseen terveydenhoitoon ja se on kannattanut. Kaikki muu, luontokokemukset, jooga ja mindfulness ja muut salaiset hörhöydet ovat vain bonusta mielelle ja kropalle.

Tuosta bonustoiminnasta sen verran, että viikko sitten kävin hiihtämässä ja kaaduin! Pidän sitä kuitenkin hyvänä merkkinä, sillä vaikka häntäluuni kokikin kolauksen, paikat pysyivät kuitenkin ehjinä. Ehkä pääsen vielä laskettelemaankin tänä talvena.

Viikonloppuna tein tutkimusmatkan lähiseudulle ja löysin Isosuon, josta tämän jutun kuvat on otettu. Olen asunut paikkakunnalla kymmenen vuotta ja luullut, että nimi on pelkkää sarkasmia ja kyseessä todellisuudessa piskuinen lätäkkö. Nyt vasta menin pikaiselle piipahdukselle ja löysinkin suoranaisen keitaan! Ja mikä parasta: siellä riittää vielä paljon tutkittavaa! Ja niin riittää elämässäkin, älkööt siis jäisten teiden tunarit enää töppäilkö mun edessä!