Tasan vuosi sitten sulkeuduin sairaalan osastolle 7B huoneeseen numero 7 ja pääsin ulos vasta hiihtolomalla. Viimeisen viikon aikana ennen eristysjakson alkamista ja allogeenista kantasolusiirtoa vaelsin metsissä niin paljon kuin ikinä pystyin. Kirjoitin siitä postauksessa Päivä -8.
Kun lapset lähtivät kouluun, minä lähdin metsään. Se oli ainoa keino pitää pää kasassa. Ja ehkä se toi myös vähän kuntoa kestää se mankeli, minkä läpi kroppa ja koko minuus pistettiin.
En voi käsittää, että siitä on jo vuosi! Olinko se minä, joka kävelin sairaalan käytävää ja odotin oranssilla sohvalla jännittyneenä huoneen valmistumista (tarkan desinfioinnin päättymistä), enkä osannut kuvitella mitä tuleman pitää? Niin kuin sidottaisiin silmät ja sanottaisiin, että lähde kävelemään, vieraassa maastossa. Ei mitään hajua, tuleeko vastaan puu tai suo, mutka vai rotko. Vähän sellaiselta se tuntui.
Vaikeinta oli ero perheestä, ehdottomasti. Eniten pelkäsin kipua, kärsimystä ja kuolemaa. Ja ehkä eniten kuitenkin noista pelkäsin kipua, mutta sitä en onneksi niin paljoa sairaalassa joutunut kokemaan. Kivuliaimmat hetket olivat vasta jälkeenpäin polyooma-viruksen kanssa, huh.
Mietin joskus noita päiviä sairaalassa. Kummallista sanoa, mutta kaipaan toisinaan hetkiä ukulelen kanssa. Näistä talvi-illoista, väreistä ja lumihiutaleista ilmassa tulee joskus mieleen ne illat, kun istuin pöydän ääressä, katselin merelle ja soittelin ukulelea.
Sairaalassa olo oli loppujen lopuksi aika rauhallista. Suurimmat pelot ja kivut olen kokenut ennen tai jälkeen sairaalassa olon. Ennen molempia kantasolusiirtoja. Sairaalassa kaikki on hallinnassa. Hoitajat olivat todella ammattitaitoisia, aina rauhallisia ja osasivat ennakoida tilanteita. Kotona odotti epävarmuus.
Lähtisinkö tähän prosessiin uudestaan, jos nyt pitäisi päättää? Kyllä lähtisin. Ehdottomasti. Se on toistaiseksi ainoa mahdollisuus parantua tästä verisyövästä. Tai saada lisää peliaikaa.
Allogeeninen kantasolusiirto on tietojeni mukaan ainoa hoito Suomessa, johon vaaditaan potilaan kirjallinen suostumus. Se kertoo aika paljon sen riskeistä ja mahdollisista seurauksista, joiden rinnalla kuolemakin kuulostaa joskus kevyemmältä vaihtoehdolta.
Olen ollut onnekas, toistaiseksi. Olen varovainen sanoissani, koska tiedän, että kaikenlaista voi edelleenkin tapahtua.
Mutta mihin verrata? Jos olisin alun perin kieltäytynyt aivan kaikesta hoidosta, olisin jo kuollut. Sen tiedän. Jos olisin kieltäytynyt allosiirrosta - kuka tietää.
On tullut aika kirjoittaa kirje kudostyyppi-kaksoselleni eli kantasolujen luovuttajalle.
Kommentit
Lähetä kommentti