Tänään on päivä -8 eikä sillä tarkoita pakkasasteita vaan esivalmisteluiden alkamista ja ajanlaskua allogeeniseen siirtoon. Varsinainen uusien solujen laittamispäivä on päivä 0 ja siitä eteenpäin ollaan plussan puolella.
Olen nyt Kolmiosairaalassa, osastolla 7B. Aamulla kävin vielä Seurasaaressa kävelyllä ja sen jälkeen odottelin jonkun aikaa huoneeni valmistumista. Täällä oli käynnissä höyrydesinfiointi, joka kesti yhteensä 2 tuntia. Toinen huone olisi ollut vapaana jo aiemmin, mutta ne haluavat antaa pitkäaikaisille asukkaille tällaisen, missä on merinäköala.
Viimeisen viikon aikana sain täyteen tavoittelemani 50 vaelluskilometriä. Kävin Luukissa, Rajamäellä, Lopella, perheen kanssa yhdessä Hyvinkäällä ja eilen vielä seikkailin ennen kulkemattomia polkuja Luukista Vaakkoihin. Hyviä hetkiä, varsinkin tuo koko perheen yhteinen retki aurinkoisena päivänä. Kuva tuossa ylhäällä on siltä retkeltä. Lapsetkin nauttivat, grillattiin makkaraa ja vaahtokarkkeja ja molemmat juoksivat melkein koko matkan!
Viime päivien tunnelmat ovat olleet melko vaihtelevia. On itketty yhdessä lasten kanssa jo etukäteen tätä ikävää. Pienempi on painanut mun päähän ahkerasti suojapusutaikoja ja isompi jännittää, miten illat sujuvat nyt, kun minä, iltavirkku olen poissa ja iskä nukahtaa jo ennen lapsia. Sovittiin Tinttiksen kanssa niin, että tänne voi soittaa vaikka yöllä, puhelin on auki.
Eilen, kun lähdin Luukista kohti Vaakkoita, halusin juosta. Ihan vaan juosta. Ja niin käy todella harvoin. Juoksin sitten sellaisen selkeän kuntorata-osuuden Halkolammen parkkikselta siihen, missä pieni kyltti osoittaa suoraan jorpakkoon, Vaakkoi. Siitä alkoi sellainen metsäosuus, että välillä mietin kauanko polun löytymisessä voi kestää. Ilmeisesti aika kauan. Reittiä ei oltu merkitty mitenkään, mutta tulihan siitä hieno seikkailu.
Olen kiitollinen siitä, että olen tästä jännityksestä huolimatta voinut tuntea aitoja onnen hetkiä. Olen onnellinen perheen kanssa ja metsässä. Olen onnellinen siitä, että olen viimeisen vuoden aikana saanut olla paljon perheen kanssa, onhan niitä sairauksia, missä joutuu heti pitkiksi ajoiksi sairaalaan. Nyt on ollut aikaa sopeutua ja valmistautua.
Vaikka äsken kysyin hoitajalta, että voisiko tämän vielä perua. Käytiin läpi tikapuut eli hoitosuunnitelma päivä päivältä, ja kyllähän se rajulta vaikuttaa. Onneksi takana on puoli vuotta lääkkeetöntä elämää, kroppa on toivottavasti saanut puhdistua ja latautua, koska kohta niitä lääkkeitä, sytostaatteja ja muita, ladataan oikea täyslaidallinen. Itkuhan siinä pääsi, kun sitä listaa katseli.
Juuri eilen metsässä mietin, että tunnen itseni nyt fyysisesti vahvaksi ja voimakkaaksi. Olen puolessa vuodessa lähes unohtanut sen, mitä kortisonit ja sytostaatit tekevät kropalle, miten 20 minuutin tiputuksen aikana koko ihminen muuttuu täriseväksi raunioksi. Niin että voisiko tämän vielä perua... Hoitaja sanoi siihen myötätuntoisesti, että tämä on kyllä se ainoa parantava hoito, kannattaa vaan antaa mennä, tästä se lähtee.
Toisaalta, sitten kun tuntee itsensä täriseväksi raunioksi, on helpompi olla sairaalassa. Siihen on silloin hyvä syy. Terveeksi itsensä tuntevan reaktio on... no, terve: pakene, juokse äkkiä ulos!
Kommentit
Lähetä kommentti