Kun kesällä menin autologiseen kantasolusiirtoon, en ihan tiennyt mitä odottaa. Jännitin pitkää eristystä yksin sairaalakopissa ja etenkin eroa lapsista sekä miehestä . 23 vuorokautta koppihoitoa otti koville, ikävää itkettiin iltaisin puhelimessa, mutta kaikki meni loppupeleissä yllättävän hyvin. Selvisin hengissä ja hoito toimi, perhekin pysyi kasassa.
Nyt olen menossa allogeeniseen kantasolusiirtoon ja tiedän jo valmiiksi, mitä se eristys on. Pelkkä ajatus ahdistaa, mutta yritän valmistautua ottamaan päivän kerrallaan. Tavallaan sairaalaelämä on vähän kuin omassa kuplassa olisi: ulkomaailma on helppo unohtaa, tai vähän pakkokin, että kestää.
Tiedän, mitä keskusvaltimokatetrin laittaminen on ja miten suunnilleen reagoin sytostaatteihin. Kuulun niihin onnekkaisiin, joiden ei tarvitse pelätä hirvittävää pahoinvointia, joten ehkä pystyn liikkumaan yksiössäni. Ehkä saan huoneeseen kuntopyörän ja käsipainot. Joogaa ei voi ainakaan lattiatasossa suorittaa (lattialla kulkevat sairaalapöpöt ja niitä on vastustuskyvyttömänä vältettävä), mutta Tai chi -sarjaa ajattelin taas aloitella.
Sen sijaan en tiedä, miten kauan tulen tällä kertaa olemaan sairaalassa. Ainakin 4 viikkoa, ehkä enemmänkin. Tai sitten pääsen kotiin, mutta joudun pian uudestaan takaisin esimerkiksi tuon aiemmin mainitsemani sytomegaloviruksen takia. Joku saman kokenut sanoi, että usein käy niin, että juuri kun lääkäri alkaa väläytellä kotiinpääsyn mahdollisuutta, se sytomegalo sitten iskeekin. (Ja lohdutti, että jos masentaa, niin kyllä sieltä saa sellaisia mömmöjä, että mitään ei tarvitse ajatella...)
Autologisessa kantiksessa tiesin, että omat solut hyväksyvät palautettavat omat solut, sitä ei tarvinnut jännittää. Mitään vierasta ei siinä laitettu elimistööni, no, paitsi tietysti sytostaatteja. Tässä allosiirrossa minuun tiputetaan tuntemattoman luovuttajan solut. Mitä tapahtuu, kun ne solut tunnistavat olevansa vieraassa ympäristössä ja kohtaavat vieraan elimistön eli minun kroppani? Tai kun minun kroppani tunnistaa vieraat solut? Miten se kohtaaminen sujuu, syttyykö sota vai selvitäänkö pienellä nahistelulla? Kättä päälle ja se oli siinä?
Tykkään katsella videoita soluista ja solujen toiminnasta, sitä on tullut kuluneen vuoden aikana tehtyä jonkin verran. Kouluaikoina biologia jäi vähän vähemmälle, kun keskityin musiikkiin, mutta koskaan ei ole liian myöhäistä. Minusta on hauska kuvitella omia solujani toimimassa paranemisen hyväksi ja hoitojen vaikutusta luuytimessä ja kropassa. Tässä on yksi löytämäni lyhyt ja selkeä video allogeenisen kantasolusiirron prosessista:
Allogeneic Stem Cell Transplant (Animation Video)
Tällä kertaa olen koko hoidon ajan Meilahdessa. Autologisessa kantiksessa olin Meikussa ainoastaan intensiivivaiheen eli 3 päivää, ja sen jälkeen varsinaisen eristysvaiheen Hyvinkään sairaalassa. Meilahdessa on tähänastisen kokemukseni mukaan paremmat ruuat, vähän isompi huone ja kylppäri, sekä bonuksena vielä jääkaappi huoneessa. Meikussa on myös hienot maisemat, jos hyvin käy, niin jopa merinäköala. Taidanpa pakata kiikarit mukaan!
Nyt olen menossa allogeeniseen kantasolusiirtoon ja tiedän jo valmiiksi, mitä se eristys on. Pelkkä ajatus ahdistaa, mutta yritän valmistautua ottamaan päivän kerrallaan. Tavallaan sairaalaelämä on vähän kuin omassa kuplassa olisi: ulkomaailma on helppo unohtaa, tai vähän pakkokin, että kestää.
Tiedän, mitä keskusvaltimokatetrin laittaminen on ja miten suunnilleen reagoin sytostaatteihin. Kuulun niihin onnekkaisiin, joiden ei tarvitse pelätä hirvittävää pahoinvointia, joten ehkä pystyn liikkumaan yksiössäni. Ehkä saan huoneeseen kuntopyörän ja käsipainot. Joogaa ei voi ainakaan lattiatasossa suorittaa (lattialla kulkevat sairaalapöpöt ja niitä on vastustuskyvyttömänä vältettävä), mutta Tai chi -sarjaa ajattelin taas aloitella.
Sen sijaan en tiedä, miten kauan tulen tällä kertaa olemaan sairaalassa. Ainakin 4 viikkoa, ehkä enemmänkin. Tai sitten pääsen kotiin, mutta joudun pian uudestaan takaisin esimerkiksi tuon aiemmin mainitsemani sytomegaloviruksen takia. Joku saman kokenut sanoi, että usein käy niin, että juuri kun lääkäri alkaa väläytellä kotiinpääsyn mahdollisuutta, se sytomegalo sitten iskeekin. (Ja lohdutti, että jos masentaa, niin kyllä sieltä saa sellaisia mömmöjä, että mitään ei tarvitse ajatella...)
Autologisessa kantiksessa tiesin, että omat solut hyväksyvät palautettavat omat solut, sitä ei tarvinnut jännittää. Mitään vierasta ei siinä laitettu elimistööni, no, paitsi tietysti sytostaatteja. Tässä allosiirrossa minuun tiputetaan tuntemattoman luovuttajan solut. Mitä tapahtuu, kun ne solut tunnistavat olevansa vieraassa ympäristössä ja kohtaavat vieraan elimistön eli minun kroppani? Tai kun minun kroppani tunnistaa vieraat solut? Miten se kohtaaminen sujuu, syttyykö sota vai selvitäänkö pienellä nahistelulla? Kättä päälle ja se oli siinä?
 |
| @Pixabay |
Tykkään katsella videoita soluista ja solujen toiminnasta, sitä on tullut kuluneen vuoden aikana tehtyä jonkin verran. Kouluaikoina biologia jäi vähän vähemmälle, kun keskityin musiikkiin, mutta koskaan ei ole liian myöhäistä. Minusta on hauska kuvitella omia solujani toimimassa paranemisen hyväksi ja hoitojen vaikutusta luuytimessä ja kropassa. Tässä on yksi löytämäni lyhyt ja selkeä video allogeenisen kantasolusiirron prosessista:
Allogeneic Stem Cell Transplant (Animation Video)
Tällä kertaa olen koko hoidon ajan Meilahdessa. Autologisessa kantiksessa olin Meikussa ainoastaan intensiivivaiheen eli 3 päivää, ja sen jälkeen varsinaisen eristysvaiheen Hyvinkään sairaalassa. Meilahdessa on tähänastisen kokemukseni mukaan paremmat ruuat, vähän isompi huone ja kylppäri, sekä bonuksena vielä jääkaappi huoneessa. Meikussa on myös hienot maisemat, jos hyvin käy, niin jopa merinäköala. Taidanpa pakata kiikarit mukaan!
Kommentit
Lähetä kommentti