Tulihan se sieltä sitten, diagnoosi. Ei ollut pahin mahdollinen, siis sellainen, missä nostettaisiin kädet pystyyn ja sanottaisiin, että sori ei voida auttaa. Eli hoitoja on ja toivoa, uusia tutkimuksia ja etenkin meille "nuorille" myös kantasolusiirron kautta paranemisen mahdollisuus. Sekin vaihtoehto on olemassa, että tämä kroonistuu eli sen kanssa saisi oppia elämään.
Harvinainen verisyöpä. Sen enempää en diagnoosista tässä vaiheessa kerro, koska netistä löytyy lukemattomasti tätä koskevaa vanhentunutta tietoa ja haluan sulatella asiaa vielä itsekin. Ehkä palaan asiaan myöhemmässä vaiheessa, ehkä en. Tässä blogissa haluan ennen kaikkea keskittyä toivoon ja tulevaisuuteen, vaikka varaankin oikeuden tarvittaessa kirjoittaa myös huonoista hetkistä tai antaa kiukkuisen syöpäakan puhua, jos sellainen jossain vaiheessa sisältäni ilmestyy.
Kuukauden verran siinä diagnosoinnissa kesti. Samalla kuitenkin tutkittiin, seurattiin arvoja ja hoidettiin noita luustoasioita. Luuydinnäytteen valmistumista piti odotella pisimpään, muita tuloksia oli tullut jo hiljalleen.
Diagnoosiin mennessä olin jo saanut puhelinnumeron hematologisen osaston mukavalle sairaanhoitajalle, jolle voi soittaa ja kysellä mitä vaan. Kysyttiin myös henkisen tuen tarpeesta, että josko jotakin keskusteluapua. Vertaistukiryhmiä ja -henkilöitä löytyi halutessa.
Ihan hirveästi ei ollut heti tarvetta. Sen sijaan oli valtava tarve hiljaisuudelle, omalle ajalle ja asian prosessointiin, itseni kuulostelemiseen ja mielen tasapainottamiseen. Perheen kanssa olemiseen. Läheisten tuki ja rakkaus olivat ne tärkeimmät, ensimmäiset sekä sitten ihan puhdas tieto, konkreettiset asiat: mitä nyt tapahtuu?
Harvinainen verisyöpä. Sen enempää en diagnoosista tässä vaiheessa kerro, koska netistä löytyy lukemattomasti tätä koskevaa vanhentunutta tietoa ja haluan sulatella asiaa vielä itsekin. Ehkä palaan asiaan myöhemmässä vaiheessa, ehkä en. Tässä blogissa haluan ennen kaikkea keskittyä toivoon ja tulevaisuuteen, vaikka varaankin oikeuden tarvittaessa kirjoittaa myös huonoista hetkistä tai antaa kiukkuisen syöpäakan puhua, jos sellainen jossain vaiheessa sisältäni ilmestyy.
Kuukauden verran siinä diagnosoinnissa kesti. Samalla kuitenkin tutkittiin, seurattiin arvoja ja hoidettiin noita luustoasioita. Luuydinnäytteen valmistumista piti odotella pisimpään, muita tuloksia oli tullut jo hiljalleen.
Diagnoosiin mennessä olin jo saanut puhelinnumeron hematologisen osaston mukavalle sairaanhoitajalle, jolle voi soittaa ja kysellä mitä vaan. Kysyttiin myös henkisen tuen tarpeesta, että josko jotakin keskusteluapua. Vertaistukiryhmiä ja -henkilöitä löytyi halutessa.
Ihan hirveästi ei ollut heti tarvetta. Sen sijaan oli valtava tarve hiljaisuudelle, omalle ajalle ja asian prosessointiin, itseni kuulostelemiseen ja mielen tasapainottamiseen. Perheen kanssa olemiseen. Läheisten tuki ja rakkaus olivat ne tärkeimmät, ensimmäiset sekä sitten ihan puhdas tieto, konkreettiset asiat: mitä nyt tapahtuu?
 |
| Pixabay |
Kommentit
Lähetä kommentti