Enpä taaskaan saanut mitään aikaiseksi. Tällaisesta ajatuksesta sain itseni kiinni tänään.
Mitä minun sitten pitäisi saada aikaiseksi?
On niin helppo lähteä vertailemaan itseään muihin. Välillä tuntuu, että lehdistä saa jatkuvasti lukea inspiroivista ihmisistä, jotka elävät vaikka minkälaisten vaikeuksien ja sairauksien kanssa ja silti tekevät vaikka ja mitä. Edellisessä postauksessa kirjoitin muusikko Astrid Swanista, joka sairastaa parantumatonta rintasyöpää, tekee musiikkia ja kirjoittaa väitöskirjaakin siinä samalla.
Ehkä vertailen tätä nykyistä eläämäni siihen entiseen normaaliin? Siivosin eilen tietokoneelta valokuvia viime vuosilta, kun tahtoo tuo kovalevy täyttyä. Siinä tuli käytyä läpi aikaa ennen syöpää. Mitä kaikkea me tehtiin, mitä kaikkea minä ehdin! Milloin olin työreissulla Moskovassa, milloin tehtiin sitä tai tätä mieletöntä projektia, milloin perheen kanssa Tukholmassa, ystävien kanssa kesäpäivää viettämässä tai laulusiskojen kanssa joululevyä levyttämässä. Melkein hengästyin niitä kuvia katsoessani. Koko ajanko olin menossa?
Tämä vuosi on tosiaan ollut edellisiä rauhallisempi, eikä se ole pelkästään tylsä asia vaan perhe-elämää on positiivisestikin rauhoittanut se, että olen kotona lasten lähtiessä kouluun ja tullessa koulusta. Etenkin esikoiselle tämä on ollut selkeästi tärkeää ja rauhoittanut aiempia tunnekuohuja huomattavasti. Parisuhteeseenkin on löytynyt jotenkin kauniimpi sävy. Vaikka menemisiä ulospäin ei olekaan nyt niin paljon, niin meillä on yhteisiä pieniä projekteja täällä kotona. Poikasen kanssa pelataan lautapelejä ahkerasti ja Tinttiksen kanssa laitamme nyt huomattavasti useammin yhdessä ruokaa (on innostunut Junior Master Chefistä) ja kerran viikossa leivomme kahdestaan. Tähän mennessä on tehty kalakeittoa, lihapullia, makaronilaatikkoa, spagettikastiketta sekä leivottu muffinsseja, mutakakkua ja mokkapaloja. Seuraavana ruokalistalla on kalapihvit itsetehtyjen ranskalaisten kanssa ja korvapuustit!
Mitä minun oikein pitäisi saada nyt niin kovasti aikaiseksi? Mihin minun aikani katoaa? Mikä on tärkeää?
Tänään päiväni meni siihen, että vein kuopuksen eskariin, kävin kaupassa, minkä jälkeen katsoin aamupaheeni eli sairaalasaippuasarjan, jonka jälkeen laitoin ruokaa. Sitten esikoinen tulikin jo kotiin ja minun piti lähteä hammaslääkäriin tarkistuttamaan kolmen uinuvan viisaudenhampaani tilanne allogeenisen kantasolusiirron varalta (koska jos sen aikana viisurit alkaisivat reagoida, esim. tulehtuisivat, asialle ei pystyttäisi intensiivihoidon vaiheessa tekemään mitään ja se olisi melkoisen kohtalokasta). Hammaslääkärin jälkeen juteltiin Tinttiksen kanssa hetkinen, minkä jälkeen olin täysin poikki ja menin hetkeksi lepäilemään. Meditoin ja sitten torkahdin toviksi. Hain Poikasen eskarista, mies tuli kotiin, laitoin päivällisen, vein Tinttiksen tanssitunnille ja suuntasin sen ajaksi sauvakävelylle. Kotiin tultuamme joogasin ja venyttelin vielä hetken ja sitten katsottiin perheen kanssa Idolsia, jossa oli mukana yksi tuttu laulaja (pääsi jatkoon, jee!). Siihen se päivä katosi.
Minähän haluaisin vaikka mitä. Haluaisin kehittää itseäni monin tavoin, kasvaa ihmisenä ja kehittyä muusikkona, haluaisin pysyä ammatillisesti "kartalla". Haluan voimistua ja kohottaa kuntoa (no tästä saan kyllä rastin seinään).
Kun puhuin tästä aikaansaamattomuuden ongelmasta ystävälle, hän katsoi minua ihan ihmeissään. Eiköhän sun nyt kannata keskittyä ihan itseesi ja paranemiseen!
Olen nyt vähän kuulostellut itseäni ja miettinyt, mitä se itseen keskittyminen oikein on? Mitä olivat ne kiireisen elämäni olisipa-minulla-joskus-aikaa -ajatukset? Liikkua enemmän, oleilla luonnossa ja ottaa aikaa rauhoittumiselle ja sille omalle itselle, joka oli kadonnut jonnekin työn, parisuhteen, lasten ja harrastusten pyörteeseen.
Isoin kysymysmerkki taisi loppujen lopuksi olla se minä. Kuka minä nyt olen? Mitä se minä oikeasti haluaa?
Minullahan oli ihan hirveän hyvin asiat: ihana perhe, työ jota rakastin ja joka tarjosi haasteita, ystäviä ja äärimmäisen innostavia harrastuksia. Kuka ruuhkavuosia elävä ehtii muka olemassaoloaan miettimään? Ja jos rehellisiä ollaan, olen aina vähän hymähdellyt kaiken maailman downshiftaamisille ja läsnäolo-hymistelyille, mutta kun sitä samaa alkaa nyt kuulua omista sisuksista! Päivittäisistä meditaatiohetkistäkin on tullut todella tärkeitä. Vähemmästäkin tulee eksistentiaalinen kriisi!
Nyt on aikaa. Ehkä ei olekaan niin kauheaa olla tekemättä juurikaan mitään ja keskittyä olennaiseen, olemiseen. Antaa ajatusten tulla ja mennä, katsella kuinka puusta leijailee keltainen lehti, hengittää ja kuunnella kakkiaisten kuiskintaa kantojen koloista ja sammalmättäiden keskeltä.
Kommentit
Lähetä kommentti