Tottumuksesta

Tottumus on toinen luonto. Kaikkeen tottuu, ensimmäinen päivä hirressäkin on pahin. Kaikkeen tottuu paitsi jääpuikkoon persiissä. 

Pari tuttua sanontaa tottumuksen voimasta näin alkuun. Tosin olen tässä syöpäkevään aikana alkanut epäillä, että siihen jääpuikkoonkin saattaa tottua - se sentään sulaa.

Ihmisen sopeutumiskyky on uskomaton. Olen yllättänyt itseni tänä keväänä monesti. En olisi voinut kuvitella, että vakavaan sairauteen voi tottua tai näihin kaikenlaisiin hoitoihin ja jatkuvaan epävarmuuteen. Mutta niin vaan on. Kukaan ei jaksa elää jatkuvassa hyperventilointi-tilassa, joten on pakko sopeutua, tottua, hyväksyä ja kohdata sellaistakin, mitä aiemmin ei olisi uskonut voivansa.

On tietysti asioita, mihin ei pidä tottua. Kipu on sellainen. Se viestii, että kaikki ole kunnossa ja asialle pitäisi tehdä jotakin. Näin jälkeen päin ajatellen kestin omaa selkäkipua ihan liian kauan ennen kuin menin sen kanssa tosissani lääkäriin. 

Tarkoittaako tottuminen, että hyväksyn tämän sairauden? Mitä siitä seuraa - enkö taistele enää? 

Inhoan tuota taistele-termiä. Antti Holma osui mielestäni naulan kantaan taannoin:

– Minusta on hyvä, että taisteluvertausta syövän suhteen vähän puretaan. Ei kai siinä mitään pahaa ole, että on positiivinen ja energinen ja sanoo taistelevansa sairautta vastaan, mutta minua harmittaa varsinkin kaikkien niiden voimakkaiden ja energisten syöpään menehtyneiden puolesta koko tämä retoriikka siksi, että siihen kuuluu myös häviäminen ja se, että aina joku ei "jaksa taistella" tai "ei taistellut riittävästi", Holma kirjoittaa. Se on kaikkien syöpään menehtyneiden omaisillekin ihan hirveää vittuilua. Olen aikanaan seurannut maailman positiivisimman ja lempeimmän ihmisen "taistelua" syöpää vastaan enkä ikinä halua ajatella, että hän "hävisi". Hän sairastui ja kuoli, eikä hän itse voinut asialle mitään vaikka hän teki kaikkensa. Kukin uskokoon mihin uskoo, minä uskon sairauskuluvakuutukseen ja islantilaisiin maahisiin. Ja siihen, että kaikki ei ole omissa käsissä. - MTV.fi

Kävin kevään aikana muutaman kerran juttelemassa ajatuksista ja peloista fiksun psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Pelkäsin tulevani sellaiseksi kroonikoksi, jolla on sairaan identiteetti. Että en ole enää se minä, jonka tunnen. Oli kova paikka olla pois töistä, kaipasin kaikkea siihen liittyvää - normaaliutta, innostumista, ihmisiä. Pelkäsin, että en enää koskaan koe sitä tai että en enää osaa palata siihen omaksi kokemaani elämään tämän myllerryksen jälkeen.

Silloin tuo kokenut sairaanhoitaja sanoi jotakin hyvin viisasta, jotakin mistä saan voimaa silloin, kun ajatukset pyörivät liikaa tämän syöpäjutun ympärillä ja pelkään, etten enää innostu niistä asioista, joista aiemmin. Hän sanoi yksinkertaisesti, että kyllä se toimelias, pystyvä, aktiivinen, luova minä on koko ajan olemassa ja astuu sieltä sisältä kehiin tarvittaessa ja sitten, kun on taas sen aika. Jotenkin koin, että niinhän se on! Kaikki ne erilaiset puolet minusta ovat koko ajan olemassa, mutta se mitä tarvitsen nyt, kannattelee minua tällä hetkellä.

Hyviinkin asioihin on tässä tietysti ehtinyt tottua. Omaan elämäänsä on kaiken kaikkiaan aika tottunut, suorastaan kiintynyt. Siihen, kun toinen nukkuu vieressä. Kun aamulla herää lasten ääniin, vaikka kinasteluunkin, kunhan vain ovat siinä. Juo kahvia ja lukee lehteä, pääsee metsään. Silittää tukkaa, katsoo silmiin. Syreenien tuoksuun nyt kesällä. Yksinkertaisia asioita, joita kaipaa, jos ne jäävät pois.

Tällä viikolla saatiin tietää varsinainen kantasolusiirron päivämäärä. Kolmen viikon päästä menen Meilahteen intensiivihoitoon. Ja sitten 3-6 viikkoa eristystä sairaalaoloissa. Miten siellä osaan nukkua ilman tuota miestä vieressä? Ja miltä se hiljaisuus tuntuu?