Juhannus meni aluksi mukavissa merkeissä perheen ja ystävien kanssa, ja sitten lopuksi hirmuisen raivon vallassa kurjuudessa kärvistellen. Alkoholilla ei osuutta asiaan - syytän kortisonia!
Aattona käytiin lasten ja parin ystäväperheen kanssa Oittaan Änkkäripuistossa, illalla grillattiin Järviradion soittaessa ja nautittiin lasit kuohuvaa naapureiden terassilla. Sellaista leppoisaa ja kotoisaa. Mutta kun juhannuspäivä koitti, olo oli aivan karmea. Matalasoluvaihe hyökkäsi päälle täydellä kiusalla, lisänä vierotusoireet kortisonista (joita lääkäri ei tunnusta, mutta omakohtaisella kokemuksella lienee jotakin painoarvoa).
Kuin sata pientä käärmettä olisi kiemurrellut nahan alla ja kaikki muut epämukavuudet siihen päälle! Ja sitten se julmetun kiukkuinen syöpäakkakin ilmestyi, pitkästä aikaa.
Onneksi mies tajusi tilanteen ja lähti lasten kanssa sukuloimaan. Sain potea tukalaa oloani kotona rauhassa ja perheellä oli kivaa isossa porukassa. Itseä tietenkin harmitti tehtyjen pientenkin suunnitelmien kariutuminen.
Yritin purkaa kropan ylitilaa kaikenlaisilla pikkukonsteilla: tiukalla pienellä lenkillä mäkimaastossa, mutta ei se auttanut. Päiväunilla, hahhah... Tein mindfullness-harjoituksia ja joogaliikkeitä, mutta ei. Hengittäminen tuntui vaikealta, syöminen oli mahdotonta. Lopulta vain olla möllötin ja odotin, että koko päivä menee ohi! After all, tomorrow is another day...
Sunnuntaina olikin hieman parempi päivä ja teimme miehen kanssa Juhannusvaelluksen eli kävelimme yhdessä anoppilasta kotiin. Parisuhdeaikaa sekin. Matka on tuttu, mutkitteleva hiekkainen maisemamaantie. Lehmiä, peltoja, metsää, tuulta ja linnunlaulua.
Tämä oli toistaiseksi pisin tekemäni kävelylenkki, 13 km. Ei siis paljoa mitään jollekulle muulle, mutta tärkeä matka itselle! Olin sitä haaveillut juuri tähän juhannusviikonloppuun ja oli mahtavaa, että se toteutui. Voimille se kyllä otti päällä olevan matalavaiheen takia ja lenkin jälkeen olenkin lekotellut jalat ylhäällä kattoon puhallellen. Annan elimistön toipua rauhassa ja odotan voimien palautumista sekä olon normalisoitumista.
Henkisesti tällaiset pienet etapit tuntuvat nyt erityisen tärkeiltä. On minulla vielä pari pientä tavoitetta jäljellä ennen sairaalaeristyksen alkua. Yhdistävä tekijä on ulkoilma: mitä enemmän, sen parempi!
Kommentit
Lähetä kommentti