Matalasoluvaihe käynnissä, sopivasti juhannukseksi. Menossa on tämän viidennen kaiken varalta - hoitosyklin loppu ja kuvittelen jo tunnistavani nämä oireet. Kuin olisi flunssa iskemässä, epämääräisen heikko ja huono olo, luusärkyä, sydämentykytyksiä, elohiiriä. Ja se tolkuton väsymys, vaikka aamulla napatulla kortisonimäärällä yleensä vetelen kuin spiidillä buustattu duracell-pupu.
Olen pitänyt koko kevään ajan hoitotaulukkoa, johon olen merkkaillut ylös hoitojen vaiheet, lääkkeet ja kaikenlaiset oireet niiden ilmaantuessa. Siitä voi hyvin tarkistella, mikä kuuluu kuvaan missäkin vaiheessa, mikä on uutta tai muuten vaan outoa.
Tänään on viimeinen hevoskuuriannos tuota kortisonia ja odotan innolla ensi viikolla toivon mukaan tapahtuvaa normalisoitumista olossa! Että saisi nukkua ilman unilääkkeitä, pääsisi eroon turvotuksesta, ummetuksesta, hiilarihimoista ja kaikesta muusta oirehdinnasta. Ja ehtisi vielä vähän palautua ennen sitä varsinaista koitosta. Käytännössähän luuytimen ja solujen toiminta on tällä hetkellä solunsalpaajista häiriintynyt, niin olisihan se kiva saada vielä nostatettua arvot kohdilleen. Jos vaikka sitten kestäisi paremmin sen kaikista kovimman sytostaattiannoksen.
Matalasoluvaihe heijastuu myös mieleen. Kun kroppa on heikoilla, niin mielikin on matalalla. Oma kokemus näiden hoitojen aikana on vahvistanut tätä aiemminkin huomaamaani yhteyttä ruumiin ja sielun välillä. Ehkäpä nyt myös kuuntelen herkemmin näitä viestejä ja yritän tarjota sekä rääkätylle keholleni että mielelleni sellaista parantavaa hyvää, mitä koen olevani vailla. Ulkoilua, liikettä, lepoa, hyvää ruokaa, ystävien tapaamista ja ennen kaikkea perheen läheisyyttä ja rakkautta. Siinä ne perusasiat.
Lapset olivat alkuviikosta molemmat tahoillaan yökyläilemässä. Toinen yhden yön ja toinen peräti kaksi. Eilen illalla perhe oli taas täysilukuinen ja olin hurjan onnellinen! Kävin katsomassa tuhisevia lapsia yöllä monta kertaa. Kaksi yötä erossa oli rankkaa - äidille!
Miten selviän sitten eristyksessä yli 3 viikon eron perheestä? Alle 12 -vuotiaat eivät välttämättä saa vierailla huoneessani ollenkaan, korkeintaan vilkutella lasin läpi käytävältä. Voin varata kirjoja, suunnitella leffalistoja ja tekemisiä muuten vaikka kuinka, mutta tämä on asia, johon en pysty mitenkään ennalta valmistautumaan. Ja vaikka kuinka on skypet ja muut, niin se ei ihan taida riittää. Kun kaikista mieluiten nukkuisin koko perhe samassa huoneessa, kaikki hengittäen samaa ilmaa.
Olen pitänyt koko kevään ajan hoitotaulukkoa, johon olen merkkaillut ylös hoitojen vaiheet, lääkkeet ja kaikenlaiset oireet niiden ilmaantuessa. Siitä voi hyvin tarkistella, mikä kuuluu kuvaan missäkin vaiheessa, mikä on uutta tai muuten vaan outoa.
Tänään on viimeinen hevoskuuriannos tuota kortisonia ja odotan innolla ensi viikolla toivon mukaan tapahtuvaa normalisoitumista olossa! Että saisi nukkua ilman unilääkkeitä, pääsisi eroon turvotuksesta, ummetuksesta, hiilarihimoista ja kaikesta muusta oirehdinnasta. Ja ehtisi vielä vähän palautua ennen sitä varsinaista koitosta. Käytännössähän luuytimen ja solujen toiminta on tällä hetkellä solunsalpaajista häiriintynyt, niin olisihan se kiva saada vielä nostatettua arvot kohdilleen. Jos vaikka sitten kestäisi paremmin sen kaikista kovimman sytostaattiannoksen.
Matalasoluvaihe heijastuu myös mieleen. Kun kroppa on heikoilla, niin mielikin on matalalla. Oma kokemus näiden hoitojen aikana on vahvistanut tätä aiemminkin huomaamaani yhteyttä ruumiin ja sielun välillä. Ehkäpä nyt myös kuuntelen herkemmin näitä viestejä ja yritän tarjota sekä rääkätylle keholleni että mielelleni sellaista parantavaa hyvää, mitä koen olevani vailla. Ulkoilua, liikettä, lepoa, hyvää ruokaa, ystävien tapaamista ja ennen kaikkea perheen läheisyyttä ja rakkautta. Siinä ne perusasiat.
Lapset olivat alkuviikosta molemmat tahoillaan yökyläilemässä. Toinen yhden yön ja toinen peräti kaksi. Eilen illalla perhe oli taas täysilukuinen ja olin hurjan onnellinen! Kävin katsomassa tuhisevia lapsia yöllä monta kertaa. Kaksi yötä erossa oli rankkaa - äidille!
Miten selviän sitten eristyksessä yli 3 viikon eron perheestä? Alle 12 -vuotiaat eivät välttämättä saa vierailla huoneessani ollenkaan, korkeintaan vilkutella lasin läpi käytävältä. Voin varata kirjoja, suunnitella leffalistoja ja tekemisiä muuten vaikka kuinka, mutta tämä on asia, johon en pysty mitenkään ennalta valmistautumaan. Ja vaikka kuinka on skypet ja muut, niin se ei ihan taida riittää. Kun kaikista mieluiten nukkuisin koko perhe samassa huoneessa, kaikki hengittäen samaa ilmaa.
 |
| @Pixabay |
Kommentit
Lähetä kommentti