Siirry pääsisältöön

Haaveet kaatuu


En saanut toivomaani tulosta tänäänkään. Virushoidot jatkuvat näillä näkymin ikuisesti, ainakin siltä tuntuu. Viimeksi arvo oli n 500, nyt 360. Tällä ei vielä pääse häntähoitoon eikä ramppaaminen tiputuksessa lopu. Kahdeksan viikkoa takana ja ainakin 2 viikkoa vielä edessä. Tuntuu todellakin ikuisuudelta. Pettymyksestä on vaikea päästä yli ja kasata itsensä odottamaan seuraavaa tulosta.

@Pixabay


Olen jo niin odottanut vapautta. Sitä, että saisi nukkua aamulla pitkään ainakin viikonloppuisin, laittaa lapset eskariin ja kouluun, käydä itse kaupassa. Sitä, ettei koko ajan olisi joku aikataulu niskassa painamassa. Ettei tarvitsisi lähteä, kun mies tulee töistä. Eikä sairaala muutenkaan ole mikä kaikkein kivoin paikka viettää aikaa. Keksisin parempiakin. Niin kuin vaikka metsä. Olen niin toivonut sitä, että pääsen kanyyleista ja tästä kaulakatetrista eroon. Voisin alkaa joogata ja oikeasti kohotella tätä kehnoa kuntoa. Retkeillä perheen kanssa ja sellaisia pieniä kivoja juttuja. Nähdä vaikka kavereitakin. Kaikkea sellaista, mihin energia nyt vaan ei riitä.

Niin, kunhan se polyoomakin ensin häipyy. Se on nyt ollut hieman rauhallisempi. Olen välillä jopa tunnin ajan saanut pysytellä pois vessasta ja saanut nukuttuakin pidempiä pätkiä kerralla. En silti uskalla luopua vaipoista pidemmillä ulkoiluilla ja taksikyydeillä. Olen kyllä tyytyväinen, että niitä ei varsinaisesti ole nyt enää tarvittu! Jotain hyvää sentään!

Sunnuntaina iski joku outo muutaman tunnin oksennuskohtaus. Todennäköisesti se johtui joko Foscavir-tiputuksesta tai sitten otin kipulääkkeen ilman pahoinvointilääkettä tai tyhjään mahaan, en tiedä, mutta seuraukset olivat kohtalokkaat. Oksensin vielä ennen ilta-tippaan lähtöä. Sairaalassa laittoivat pahoinvoinninestolääkettä suonensisäisesti, en oksennellut enää. Kun pääsin kotiin, simahdin aivan kokonaan. En muista koko illasta mitään, en muista sanoneeni kenellekään hyvää yötä, en muista miten olen päässyt omaan sänkyyn. Jotenkin yöllä olin onnistunut laittamaan herätyskellon oikeaan aikaan ja niin ehdin sairaalalle aamutippaan oikeaan aikaan. Mikään tauti se ei ollut, koska kellään muulla ei ole ollut oireen oiretta.

Seuraava labranäyte viheliäisestä viruksesta otetaan torstaina ja tuloksen kuulen varmaankin perjantaina.

Olen miettinyt vaikka mitä. Olisiko sytomegaloa voinut jotenkin lyhentää, olisinko voinut tehdä jotain toisin? Olisiko auttanut, jos olisin ollut osastolla sisällä alusta asti hoidossa, olisinko saanut levätä paremmin ja olisiko siten viruskin talttunut nopeammin? Siinä tilanteessa kunto, sekä fyysinen että psyykkinen, olisi kyllä varmasti nykyistä huonompi... Tai oliskohan se pääsiäisen mignon-muna (ja kaikki muu syömäni sokeri) liikaa? Jos virus on innostunut makeasta? Sairaalassa pyörittelevät päätään näille kysymyksille. Tämä vaan on pirullinen virus ja sitkeä.

Tunnisteet:

Kommentit

  1. Nelina 20. huhtikuuta 2018 klo 0.40

    Laimeaa, tiedän. Mutta toivon sinulle sylikaupalla jaksamista, vapautta, metsää ja eniten; paranemista.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ei herkimmille

Olen ollut parin päivän ajan oikea turhauman ruumiillistuma! On kerrankin tehnyt mieli postata pitkä rivi rumia sanoja, kaikki mahdolliset eritteet ja elimet ja muut perkeleet liitteeksi. Pitkän flunssan jälkeen pääsin viime viikolla vihdoin töihin, mutta sitten iski ”the silmätulehdus” . Etuliite ja sitaatit siksi, että tämäpä ei olekaan mikään tavan silmätulehdus, vaan ihan jotakin muuta. Varmaankin kärsivällisyyttäni koettelemaan varta vasten räätälöity kiusa!  Sain tipat jo keskiviikkona, mutta ei parannusta vieläkään. Sen lisäksi ihokin on edelleen sen näköinen kuin  olisi joku rokko, vaikka ei ole.  Eli: silmien päällä tai oikeastaan luomen alla on paksut, kipeät, violetille vivahtavat etanat ja iho kuin rokkotautisella. Että voi ihminen kerrankin tuntea itsensä kauniiksi! Siinä oli töissä vähän selittelemistä, että en ole itkenyt, mies ei ole lyönyt, en ole oveen törmännyt, ei tämä tartu. Kyseessä siis talirauhasen tulehdus eli kansankielellä ...
4 kommenttia
Lue lisää

Diagnoosi: myelooma

"No..." sanoi nuori lääkäri kolme vuotta sitten pitkän päivän jälkeen päivystyksessä ja piti pitkän tauon ennen kuin jatkoi  "...myeloomaa ei osata vielä parantaa, mutta sitä osataan nykyään hoitaa." Muutamaa kuukautta aiemmin olin googlaillut outoja oireitani ja ihmetellyt, voiko niillä olla mitään yhteistä. Hakusanoilla "anemia ja selkäkivut" tuli vastaan myelooma, mutta eihän minulla nyt sellaista voinut olla, koska tiedoissa sanottiin, että se on erittäin harvinainen ja sairastuneet ovat yli 65-vuotiaita. Minä olin 44v ja kahden pienen lapsen äiti. Unohdin koko asian. Tuosta päivystävän lääkärinplantun ensimmäisestä arviosta kesti noin kuukausi saada virallinen diagnoosi, mutta tottahan se oli. Minulla oli multippeli myelooma. "Myelooma on iäkkäämpien ihmisten sairaus ja nuorilla harvinainen. Lapset eivät sairastu siihen. Myeloomaan sairastumisen keski-ikä on 65–70 vuotta."  LÄHDE: Myelooma - Kaikki syövästä  Kun kuu...
7 kommenttia
Lue lisää

Hämäryyksiä labratesteissä

                                Pari vuotta on ehtinyt vierähtää edellisistä kuulumisista. Tapahtumia syöpäsaralla on ollut sinä aikana ilahduttavan vähän: kontrollilabrat puolen vuoden välein ja hematologin tapaaminen kahden vuoden välein. Juuri ennen vuoden vaihdetta oli vuorossa tämä hematologin tapaaminen ja tällä kertaa labratesteissä oli jotakin hämärää. Ensimmäinen hämärä juttu labroissa oli se, että sieltä oli unohdettu tehdä tarkemmat immunofiksaatioselvitykset eli kevytketjuarvot, jotka ovat myelooman seurannan kanssa olennainen asia. Toinen hämäryys oli se, että vuorokausivirtsan tuloksessa oli jotakin hämäryyttä gamma-alueella, mutta siitäkään ei ollut tehty tarkempia selvityksiä. Uusiin labratesteihin oli siis suunnattava ja pissa uudelleen kerättävä. Ja hematologin kirjettä tuloksista rauhallisesti odotettava. Ehdin jo käväistä uusissa verikokeissa ja kevytketju-tulokset sieltä s...
2 kommenttia
Lue lisää