Eilen sairaalan kahvilan kassalla tapahtui jotain, pieni episodi. Edelläni oleva nainen läikytti vahingossa kertakäyttömukissaan ollutta kahvia. Kahvia kaatui tiskille ja valui siitä alas lattialle. Nainen purskahti lohduttomaan itkuun, tämä oli tänään yksinkertaisesti liikaa, tunteet vyöryivät yli äyräiden.
Jäin miettimään tuota naista, olen miettinyt tapahtunutta vielä tänäänkin. Meille kaikille on varmaan käynyt joskus noin. Takana ehkä valvottu yö, montakin, huoli lapsesta tai läheisestä, jonka takia olet sairaalassa. Olet hakemassa kahvia ja pientä evästä, ehkä kaivattua taukoa raskaasta tilanteesta. Hetken ulospääsyä ja yhden kahvikupin hakemisen pitäisi olla yksinkertainen tehtävä. Ja sitten, kun se(kään) ei mene niin kuin pitäisi.
Jäin miettimään tuota naista, olen miettinyt tapahtunutta vielä tänäänkin. Meille kaikille on varmaan käynyt joskus noin. Takana ehkä valvottu yö, montakin, huoli lapsesta tai läheisestä, jonka takia olet sairaalassa. Olet hakemassa kahvia ja pientä evästä, ehkä kaivattua taukoa raskaasta tilanteesta. Hetken ulospääsyä ja yhden kahvikupin hakemisen pitäisi olla yksinkertainen tehtävä. Ja sitten, kun se(kään) ei mene niin kuin pitäisi.
Niin tuttu tilanne, niin tuttu tunne! Kun kahvi läikkyy, tuntuu kuin koko maailma läikkyisi yli.
Olisi tehnyt mieli halata sitä naista, mutta tyypillisesti sanoin vain, että ei nyt huolehdi siitä kahvista, kyllä me ymmärretään ja kyllä me se hoidetaan, nyökyteltiin siinä yhdessä kahvilanpitäjän kanssa. Olisinpa osannut sanoa jotakin lohduttavampaa.
Minäkin olen ollut se nainen, monta kertaa. Jouluna, kun Tinttis sairastui diabetekseen ja vietimme vuoronperään öitä lastenklinikalla kylppärin vesivahingon ja oman syöpädiagnoosin sekä tulevan allogeenisen kantasolusiirron keskellä. Kun odotin kotiin pääsyä osastolta 5 viikon eristyksen jälkeen ja odottelu vain venyi ja venyi paperihommien takia. Osastolla eristyksissä, kun olin kerrankin tilannut pitsan Kotipizzasta ja olin hirvittävän nälkäinen, odotin pitsaa yli tunnin ja selvisi, että hoitaja olikin vienyt minun pitsani jollekin toiselle naapurihuoneessa! Kun odotin polyooman takia hirveässä hädässä vessaan pääsyä ja vessan ovi oli lukossa enkä ehtinyt ajoissa...
Väsyneenä, kipeänä, stressaantuneena ja huolesta sekaisin pienikin pettymys tuntuu kohtuuttomalta. Olin odottanut kovasti perjantaina lääkärin puhelinsoittoa ja toivonut, toivonut niin paljon saavani kuulla sytomegaloarvojen olevan jo nollilla. Se tarkoittaisi, että tämä ramppaaminen vihdoin, yli 7:n viikon jälkeen alkaisi lähentyä loppuaan. Mutta ei, virusarvo oli edelleen yli 500. Olihan se alas taas tullut ja korkeimpiin lukemiin verrattuna (22 000) ollaan jo lähellä toivottua, mutta silti - 500 ei ole sama kuin 0. On se sitkeä!
Tänään kuitenkin, hyvien päiväunien jälkeen, lähdettiin Tinttiksen kanssa kahdestaan pieneen lähimetsään ja siellä oli niin kovin lämmintä! Aurinko paistoi ja polut ja reitit olivat muutamaa kohtaa lukuunottamatta ihan sulat.
Muistin jopa rasvata naamani kauttaaltaan aurinkorasvalla, jonka kerroin on ainakin 50. Sandimmun-käänteishyljinnänestolääke vaatii tarkempaa ihon suojausta auringolta. Kantasolusiirron jälkeen yksi tyypillisimmistä ns. sekundäärisistä syövistä on jostakin syystä melanooma ja se pitää tietysti kaikin keinoin yrittää välttää. Eli ei mitään hihattomia toppeja enää.
En viitsi sanoa, kuinka lyhyt tämä lenkki oli, mutta jos viimekertainen kävely kotiutuksen jälkeen oli n 800m, niin oli tämä sentään pidempi! Ja sen voin sanoa, että tyhmä-pissa-polyooma-virus pitää lenkit kyllä väkisinkin lyhyinä... Mutta pienikin hetki metsässä on kuitenkin enemmän kuin ei hetkeä ollenkaan!
Pituuden puutteesta huolimatta metsähetki oli ihana! Tytär perehdytti minua LPS (Littlest Pet Shop)- maailmaan ja opetti, miten erotetaan aito LPS väärennöksestä ja mitkä ovat arvokkaita ja mitkä eivät. Ja kuulin paljon muutakin kaikenlaista, tärkeitä juttuja 9-vuotiaiden maailmasta. Nähtiin siinä yhdessä kevään ensimmäiset leskenlehdet ja vielä sekä sitruuna- että ritariperhonen. Ja mikä tärkeintä: metsässä tuoksui metsälle ja näytti metsälle, oli vihreän eri sävyjäkin.
Edellisen kerran olin metsässä tammikuun alkupuolella, tarkemmin sanottuna 10.1, päivää ennen osastolle kantasolusiirtoa varten menoa. Jo oli siis aikakin oman elämänsä vaeltajan päästä taas vauhtiin!
Ja meille kaikille läikkyneen kahvimme takia itkeneille naisille haluaisin toivoa:
Maa halkeillut
toivotta kuivunut
uskotta odottaa kuin unelma unohtunut
Sanatta saavu sateentekijä
sydämen kielin
toivon pisaroita padosta purista
Perusta polku perille asti
ennen niin autiolla maalla
laulaa sielunlintu, kukkii nyt elämänpuu.
Heli Pukki - sateentekijä (Sydänkompassi)
Väsyneenä, kipeänä, stressaantuneena ja huolesta sekaisin pienikin pettymys tuntuu kohtuuttomalta. Olin odottanut kovasti perjantaina lääkärin puhelinsoittoa ja toivonut, toivonut niin paljon saavani kuulla sytomegaloarvojen olevan jo nollilla. Se tarkoittaisi, että tämä ramppaaminen vihdoin, yli 7:n viikon jälkeen alkaisi lähentyä loppuaan. Mutta ei, virusarvo oli edelleen yli 500. Olihan se alas taas tullut ja korkeimpiin lukemiin verrattuna (22 000) ollaan jo lähellä toivottua, mutta silti - 500 ei ole sama kuin 0. On se sitkeä!
Tänään kuitenkin, hyvien päiväunien jälkeen, lähdettiin Tinttiksen kanssa kahdestaan pieneen lähimetsään ja siellä oli niin kovin lämmintä! Aurinko paistoi ja polut ja reitit olivat muutamaa kohtaa lukuunottamatta ihan sulat.
Muistin jopa rasvata naamani kauttaaltaan aurinkorasvalla, jonka kerroin on ainakin 50. Sandimmun-käänteishyljinnänestolääke vaatii tarkempaa ihon suojausta auringolta. Kantasolusiirron jälkeen yksi tyypillisimmistä ns. sekundäärisistä syövistä on jostakin syystä melanooma ja se pitää tietysti kaikin keinoin yrittää välttää. Eli ei mitään hihattomia toppeja enää.
En viitsi sanoa, kuinka lyhyt tämä lenkki oli, mutta jos viimekertainen kävely kotiutuksen jälkeen oli n 800m, niin oli tämä sentään pidempi! Ja sen voin sanoa, että tyhmä-pissa-polyooma-virus pitää lenkit kyllä väkisinkin lyhyinä... Mutta pienikin hetki metsässä on kuitenkin enemmän kuin ei hetkeä ollenkaan!
Pituuden puutteesta huolimatta metsähetki oli ihana! Tytär perehdytti minua LPS (Littlest Pet Shop)- maailmaan ja opetti, miten erotetaan aito LPS väärennöksestä ja mitkä ovat arvokkaita ja mitkä eivät. Ja kuulin paljon muutakin kaikenlaista, tärkeitä juttuja 9-vuotiaiden maailmasta. Nähtiin siinä yhdessä kevään ensimmäiset leskenlehdet ja vielä sekä sitruuna- että ritariperhonen. Ja mikä tärkeintä: metsässä tuoksui metsälle ja näytti metsälle, oli vihreän eri sävyjäkin.
Edellisen kerran olin metsässä tammikuun alkupuolella, tarkemmin sanottuna 10.1, päivää ennen osastolle kantasolusiirtoa varten menoa. Jo oli siis aikakin oman elämänsä vaeltajan päästä taas vauhtiin!
Ja meille kaikille läikkyneen kahvimme takia itkeneille naisille haluaisin toivoa:
Maa halkeillut
toivotta kuivunut
uskotta odottaa kuin unelma unohtunut
Sanatta saavu sateentekijä
sydämen kielin
toivon pisaroita padosta purista
Perusta polku perille asti
ennen niin autiolla maalla
laulaa sielunlintu, kukkii nyt elämänpuu.
Heli Pukki - sateentekijä (Sydänkompassi)
Kyllä niin pystyn samaistumaan kahvin läikkyttäneeseen naiseen. Niin monta kertaa "kahvi" läikkynyt joko isommasta tai aivan mitättömästä asiasta. Kun vähän väliä läikkyy niin sitten taas jaksaa hetken paremmin.
VastaaPoistaOnneksi viruksella lasku suunta vaikka ei ollutkaan tulos vielä nolla. Toivottavasti ens kerralla olisi jo pyöreä nolla ja pääsisit kurjasta ramppaamisesta pian eroon. Samalla vois sitten häipyä tuo tyhmä pissaviruskin.
Mukava, että olet päässyt tuoksuttelemaan metsän tuoksuja, sieltä keuhkot täyteen hyvää energistä voimaa <3. Nauti nyt kovasti kaikesta huolimatta kevään tulosta ja ammenna siitä voimaa <3 . Tsemppiä ja jaksamista <3 <3
Oi kevään tuoksua. Siitä saa voimaa! Ihana kun pääsit metsään!
VastaaPoista