En saanut toivomaani tulosta tänäänkään. Virushoidot jatkuvat näillä näkymin ikuisesti, ainakin siltä tuntuu. Viimeksi arvo oli n 500, nyt 360. Tällä ei vielä pääse häntähoitoon eikä ramppaaminen tiputuksessa lopu. Kahdeksan viikkoa takana ja ainakin 2 viikkoa vielä edessä. Tuntuu todellakin ikuisuudelta. Pettymyksestä on vaikea päästä yli ja kasata itsensä odottamaan seuraavaa tulosta.
 |
| @Pixabay |
Olen jo niin odottanut vapautta. Sitä, että saisi nukkua aamulla pitkään ainakin viikonloppuisin, laittaa lapset eskariin ja kouluun, käydä itse kaupassa. Sitä, ettei koko ajan olisi joku aikataulu niskassa painamassa. Ettei tarvitsisi lähteä, kun mies tulee töistä. Eikä sairaala muutenkaan ole mikä kaikkein kivoin paikka viettää aikaa. Keksisin parempiakin. Niin kuin vaikka metsä. Olen niin toivonut sitä, että pääsen kanyyleista ja tästä kaulakatetrista eroon. Voisin alkaa joogata ja oikeasti kohotella tätä kehnoa kuntoa. Retkeillä perheen kanssa ja sellaisia pieniä kivoja juttuja. Nähdä vaikka kavereitakin. Kaikkea sellaista, mihin energia nyt vaan ei riitä.
Niin, kunhan se polyoomakin ensin häipyy. Se on nyt ollut hieman rauhallisempi. Olen välillä jopa tunnin ajan saanut pysytellä pois vessasta ja saanut nukuttuakin pidempiä pätkiä kerralla. En silti uskalla luopua vaipoista pidemmillä ulkoiluilla ja taksikyydeillä. Olen kyllä tyytyväinen, että niitä ei varsinaisesti ole nyt enää tarvittu! Jotain hyvää sentään!
Sunnuntaina iski joku outo muutaman tunnin oksennuskohtaus. Todennäköisesti se johtui joko Foscavir-tiputuksesta tai sitten otin kipulääkkeen ilman pahoinvointilääkettä tai tyhjään mahaan, en tiedä, mutta seuraukset olivat kohtalokkaat. Oksensin vielä ennen ilta-tippaan lähtöä. Sairaalassa laittoivat pahoinvoinninestolääkettä suonensisäisesti, en oksennellut enää. Kun pääsin kotiin, simahdin aivan kokonaan. En muista koko illasta mitään, en muista sanoneeni kenellekään hyvää yötä, en muista miten olen päässyt omaan sänkyyn. Jotenkin yöllä olin onnistunut laittamaan herätyskellon oikeaan aikaan ja niin ehdin sairaalalle aamutippaan oikeaan aikaan. Mikään tauti se ei ollut, koska kellään muulla ei ole ollut oireen oiretta.
Seuraava labranäyte viheliäisestä viruksesta otetaan torstaina ja tuloksen kuulen varmaankin perjantaina.
Olen miettinyt vaikka mitä. Olisiko sytomegaloa voinut jotenkin lyhentää, olisinko voinut tehdä jotain toisin? Olisiko auttanut, jos olisin ollut osastolla sisällä alusta asti hoidossa, olisinko saanut levätä paremmin ja olisiko siten viruskin talttunut nopeammin? Siinä tilanteessa kunto, sekä fyysinen että psyykkinen, olisi kyllä varmasti nykyistä huonompi... Tai oliskohan se pääsiäisen mignon-muna (ja kaikki muu syömäni sokeri) liikaa? Jos virus on innostunut makeasta? Sairaalassa pyörittelevät päätään näille kysymyksille. Tämä vaan on pirullinen virus ja sitkeä.
Laimeaa, tiedän. Mutta toivon sinulle sylikaupalla jaksamista, vapautta, metsää ja eniten; paranemista.
VastaaPoista