Vaatteet ei ehkä oo mun aatteet, niin kuin sanonta kuuluisi, mutta vaatteisiin liittyy silti paljon muistoja. Vähän niin kuin musiikkiin tai tuoksuihin, niin muistot kiinnittyvät kankaisiin ja väreihin ja siihen miltä ne tuntuvat päällä.
Tämä ei aloituksesta huolimatta ole mikään muotipostaus. Tällaisia olen vaan pyöritellyt mielessäni viikonlopun aikana, kun lajittelin kesä- ja syysvaatteita ja pitkästä aikaa myös vaatteita kirpparille. Vastaan tuli jos jonkunlaista mekkoa ja tunikaa, joita en voi laittaa kiertoon. Syy: joskus vähän outokin tunnearvo.
Yhden maksimekon esimerkiksi pistin jälleen kerran talteen, vaikka en tänäkään kesänä käyttänyt sitä. Mutta 7 vuotta sitten oli kuuma ja aurinkoinen kesäkuun aamu, kun lähdimme kiireellä kohti Naistenklinikkaa ja poikanen melkein syntyi kirjaimellisesti siihen mekkoon. Ainakin lapsivedet siihen tulivat. Joten ei, en voi sitä mekkoa heittää pois, mutta en kyllä oikein käyttääkään! Sen hehkuvat värit muistuttavat tuosta aamusta melkein kuin se olisi ollut viime viikolla.
Onhan tässä viime aikoina ollut sellainenkin muutos vaatetuksessa, että olen joutunut pitkästä aikaa jopa miettimään, mitä laitan päälle töihin. Kun on puolitoista vuotta kulkenut enemmän tai vähemmän pieruverkkareissa tai legginseissä ja mukavissa tunikoissa, tuntuu se siistimpien vaatteiden kaappi melkein kuin uudelta. Ai niin, mulla on tällainenkin pusero!
Joitakin vaatteita kun hypistelin, nousi mieleen myös ahdistavia muistoja. Yksi tietty raidallinen neuletakki oli päälläni silloin, kun verisyöpä-epäilyn tultua ilmi tammikuussa 2017 hajosin totaalisesti ensimmäisellä labrakäynnillä ystävällisen laborantin läsnäollessa, sama laborantti vieläkin muistaa kysyä kuulumiset. Tätä pidin usein viime keväänä, kun kuljin hirveissä mömmöissä Kela-taksilla Meikkuun tiputuksiin aamuin illoin. Ja tuota puseroa ei voinut käyttää ollenkaan, kun käsivarressa sojotti kanyyli ja sitä varten piti olla leveämmät hihat, ettei se olisi tarttunut mihinkään kiinni. Ja pitkissä tiputussessioissa tuli aina kylmä, yhtä villatakkia pidin melkein koko ajan.
Ehkä jonain päivänä heitän nämä vaatteet kirpputorille tai anopille maton kuteiksi!
Syöpäsen asusteitakin on kertynyt. Päähineitä, turbaaneita ja pipoja löytyy vaikka kuinka monta, mutta niitä aion kyllä nyt syksyllä käyttääkin. Sen sijaan peruukki jäi kyllä melko lailla käyttämättä, vaikka on todella hyvin istuva ja kivan näköinen. Tykkäsin silti enemmän pitää pipoja ja totuin itseasiassa todella nopeasti kaljuun. Ja nyt, kun tukka on sellaisessa ärsyttävässä kasvatusvaiheessa, että tekisi mieli pitää tuota peruukkia, se ei taitaisi enää pysyä päässä. Peruukki siis.
Eteisen kaapissa odottaa vieläkin sairaalakassi, jossa on noilla pitkillä sairaalajaksoilla pitämäni tossut. Aika pitkään pidin kassia valmiustilassa, kun helmikuun kotiutuksen jälkeen jouduin pari kertaa bumerangina takaisin osastolle, mutta nyt siellä ei ole enää mitään muuta kuin nuo oranssit tossut.
Alankohan pikku hiljaa luottaa siihen, että sitä sairaalakassia ei ihan heti tarvita?
 |
| @Pixabay |
Kommentit
Lähetä kommentti