Ensimmäinen viikko töitä takana ja olen jotakuinkin hengissä! Päässä pyörii tuhat ja yksi asiaa, kohtaamisia päivän varrelta ja että ei kai se hematologi soita juuri silloin, kun olen kiinni.
Iltaisin olen aivan sippi. Ihan hyvästä syystä tämä suomalainen 55%-osasairauspäiväsysteemi, kerrassaan hieno juttu! Olen ihan ihmeissäni, että miten olen joskus edes pystynyt tekemään täysiä päivä, tarkemmin sanottuna 16 vuotta ihan täyttä höökää. Hallitakseni mielensisäistä kaaosta ja välillä pinnalle puskevaa stressiä laadin kaikenlaisia muistilistoja asioista, mitä pitää muistaa tehdä. No, siinä ei ole mitään uutta, niitä olen kyllä tehnyt aina.
Sen sijaan asia, mihin en ole aiemmin omassa työssäni juurikaan kiinnittänyt huomiota, on se keskeytysten määrä! Miten levotonta ja tempoilevaa mun työ on, ja kuitenkin erittäin intensiivistä. Tuo keskeytysten määrä on jotakin stressikerrointa selvästi kasvattavaa. Yhtään asiaa ei meinaa saada tehtyä tai sanottua loppuun, kun joku keskeyttää, koputus oveen, joku hakee tai kysyy jotakin jne. Aivoissa vilistää jo muutenkin ja jokaisen keskeytyksen jälkeen menee hetki organisoida toiminta uudestaan. Onko tämä aina ollut tällaista vai enkö vain muista?
Lisäjännitystä on tullut paitsi sytomegaloviruksen paluusta, myös siitä, että olenkin joutunut vetämään työt tuosta vaan englanniksi! Sanottakoon, että vaikka englanti ei kuulu perustoimenkuvaan, niin kyllä se joten kuten sujuu. Mutta lisää töitä aivoille. Ainakin dementian ehkäisy on nyt maksimoitu!
Kivaahan tämä kuitenkin on. Parasta ovat juuri ne lukuisat kohtaamiset päivän mittaan ja toiminnallisuus, lisääntynyttä tietokoneen ääressä istumista en niinkään ole kaivannut. Ja todennäköisesti meininki vähän alun kiihkeydestä tasottuu.
Entä se sytomegalo! Sain viikonlopulle jo hyviä uutisia: virusarvot olivat himpun laskeneet, ihan itsekseen, eli ei ole tarvittu mitään lääkettä siihen. Tänään edelleen sama suunta jatkuu, ei ole nollilla, mutta ei nousujohteinenkaan. Ja kortisoniakin aletaan nyt purkaa, kun tuo ihon käänteishyljintä on rauhoittunut mukavasti! Se varsinkin oli miellyttävä uutinen! Kortisonia siis tästä eteenpäin joka toinen päivä kunnes toisin määrätään. Jos tuo turvotus kurkunpäässä sitten laskisi, että lakkaisin kuulostamasta murrosikäiseltä nuorukaiselta ja saisin oman ääneni takaisin.
Kiitos tämän osapäivätyöskentelyn olen ehtinyt myös omille metsäretkillekin aina välillä lasten ollessa koulussa. Ilmatkin ovat siihen tarkoitukseen nyt mitä parhaat. Viime viikolla kävin taas Vaakkoin alueella, Kämmenlammenlaavulla ja tällä viikolla tähtään vielä vähän pidemmälle retkelle Lopen suunnalle, joko Komion luonnonsuojelualueelle tai Iso-Melkuttimen ympäri! Sitä suunnitellessa mieli vähän rentoutuu ja poukkoilevat, joskin innostuneet työaatoksetkin rauhoittuvat.
Kommentit
Lähetä kommentti