Kahden veden välissä

Kävin syntymäpäiväni kunniaksi kiertämässä Iso-Melkuttimen ja oli kyllä hieno retki! Etenin rauhalliseen tahtiin ja nautiskelin. Ihan vaan istuskelin välillä, kuuntelin ympäröivää luontoa ja katselin kaikkea kauneutta. Muutaman kuvankin nappasin.

Siinä kulkiessa mietiskelin, että onpahan hienoa saada vanheta! Vaihtoehto ei edelleenkään houkuttele. Kaikenlaista pientä vaivaa ja kremppaahan tässä on vähän väliä, mutta kaipa se alkaa olla tyypillistä 46-vuotiaana jo ihan ilman tällaisia kantasolusiirtoja tai syöpiäkin. Kaikki kerätty historia näkyy ja kuuluu kropassa. Luustomuutokset kolottavat selässä ja lonkassa, polyooma muistuttelee itsestään pissatuttamalla ja sytomegalo ilmeisesti väijyy maltillisesti, vaihdevuodetkin ilmeisesti syöpähoitojen aiheuttamina olleet ja menneet, mutta niin kauan, kun pääsen metsään ja matkat vähitellen pitenevät, niin suunta on oikea. Jos pääsisi näistä "pikkuvaivoista" eroon, niin voisi ottaa sellaisen 5-kymppisenä elämäni kunnossa -projektin.

Olen viime aikoina ajatellut paljon näiden kantasolujeni luovuttajaa ja suunnitellut kiitos-kirjettä. Siitä tulee varmasti ylitsevuotava! Silmää alkaa kutittaa jo pelkkä ajatus. Kirjeen lähettäminen onnistuu SPR:n veripalvelun kautta. Englanniksi varmaankin kannattaa kirjoittaa, koska Suomessa tai Euroopassa ei kerrota luovuttajan kansallisuutta toisin kuin Amerikoissa, missä luovuttajille ja kantasolusiirron saaneille järjestetään jopa yhteisiä tapaamisia ja tilaisuuksia.

Ensimmäisen syntymäpäiväni lisäksi juhlin ensi viikolla toistakin syntymän päivää, kun kantasolusiirrosta tulee kuluneeksi seitsemän kuukautta! Siinä on juhlan aihetta kerrakseen, vaikka vähän taas jännittää kontrollit, käänteishyljintä ja lääkitykset. Tällä viikolla mieltä on varjostanut uutinen yhden syöpäkollegan taudin uusimisesta.

Meillä oli miehen kanssa vaikka millaisia suunnitelmia tälle juhlaviikonlopulle, kun lapsetkin ovat yökyläilemässä. Oltaisiin menty vaeltamaan ja illalla ulos syömään ja terassille musiikkia kuuntelemaan. Mutta nyt mies, joka ei ikinä ole kipeänä, on karmeassa flunssassa ja nukkuu vaan eli nämä pläänit siirtyvät hamaan tulevaisuuteen. Ihmettelen, että tauti ei ole tarttunut vielä minuun, mutta olen toki ryhtynyt välittömästi varotoimiin: mies on siirretty nukkumaan toiseen huoneeseen ja pesen käsiä lähes maanisesti, sormet jo ihan rikki kuivuudesta. Mutta onnistunko näillä estämään flunssan, joka on kiertänyt jo koko muun perheen?

Nyt kun olen päässyt hyvään vauhtiin töissä, huomaan, että kotona on vaikea pysähtyä ja rauhoittua. Aivot käyvät ylikierroksilla, työjutut pyörivät mielessä tai haluaisin olla koko ajan menossa ja turhauttaa tämä kotosalla kökkiminen. Toisaalta kotipäivä ja päiväunet ihan rauhassa ainakin kerran viikossa tekee kyllä aivoille ja mikä ettei kropallekin ihan hyvää. Tylsistyminen silloin tällöin on ihan jees, sitä sanon lapsillekin, kun valittavat, että tylsää, ei oo mitään tekemistä, ei oo ketään kaveria... 

Päivän lenkki, sellainen ihan pikkuinen metsän samoilu vaan tyttären uintitreenien aikaan, on kuitenkin jo tehty ja Tinttis saateltu uinnin jälkeen bussille, lähti kummitädin luo yökylään. Voisin siis ottaa lasillisen punaviiniä ja keskittyä vaikka syntymäpäivälahjaan, nimittäin kirjaan Valokuvaus harrastuksena - Luontokuvaajan opas (Reima Flyktman). Voisi olla vinkit tarpeen!