Tänään oli ensimmäinen päivä yhteentoista (11!) viikkoon, kun en heti aamusta matkannutkaan Meilahteen tiputukseen. Aivan outo olo! Melkein kurkin, että onko se Kela-taksi kuitenkin siinä ovella, mutta en sentään.
Nukuin myöhään, söin rauhassa aamupalaa perheen kanssa ja luin Hesaria. Sitten pitikin lähteä viemään Tinttistä harrastuksiin ja sillä aikaa suunnattiin Kumkvatin kanssa metsälenkille ja teinkin toistaiseksi ennätyksen: 3,5km! Käytiin yhdessä lempipaikoistani eli Matkunlammilla.
Kumkvatin kanssa retkeillessä koko metsä on seikkailu. Polut ovat parhaita eikä mitkään purtsit, kun ne mutkittelee, tuumasi poikanen itse. Kävyistä tulee pommeja, kepeistä aseita, vedestä voi tehdä tieteellisiä mittauksia, käärmeitä piti tähystää ja ainakin yhteen puuhun on pakko kiivetä. Koettiin myös sydämen pysäyttävä yllätyshyökkäys (lintu lehahti läheisestä varvikosta) ja kuunneltiin käen kukuntaa. Ihan parasta seuraa! Vauhtia oli myös hieman aiempia lenkkejäni enemmän, samoin pituuttakin tuli eli siirron jälkeinen ennätys tuli tehtyä: 3.5km!
Sytomegalovirusta ei ole kuitenkaan kokonaan nujerrettu, mutta tällä hetkellä pidetään taukoa Foscavir-tiputuksesta ja koetetaan tepsisikö yksi tabletti-muotoinen, älyttömän kallis viruslääke. Samalla vähennettiin myös kortisonia, otan sitä enää joka toinen päivä ja aika minimimäärän. Olen helpottunut tauosta, koska Foscavirista tuli usein pahoinvointia, mutta nyt ongelmana on kammottava päänsärky, joka ei lähde millään. Epäilen, että sekin saattaa olla noita vierotusoireita jostakin. Tässä on niin paljon näitä lääkkeitä, että en osaa sanoa, mistä. Ehkä kortisonista tai pahoinvoinninestolääkkeestä.
Hiukset ovat alkaneet tuuhentua. Mies leikkasi niitä tänään, siisti pikkuisen. Sandimmun (käänteishyjinnän estolääke) kasvattaa karvaa muutenkin eli äidillä on viikset ja on sitä niskassakin ja muualla, sellaista tummaa karvaa. Kortisoni on pöhöttänyt kasvot sellaisiksi, etten tunnista itseäni peilistä. Lihakset se on vienyt reisistä, mutta maha ja kasvot ovat turvoksissa ja niskaan on kasvanut sellainen kortisonipahka, häränniska.
Välillä nämä ulkonäköjutut tuntuvat kurjilta. Haluaisin olla itseni näköinen. Koetan silti muistaa, että mun keho käy tällä hetkellä läpi uskomatonta muutosta ja toivottavasti myös paranemista, ja nämä lääkkeet auttavat siinä. Haluan suhtautua kroppaani hellyydellä ja armollisuudella. Katson itseäni joka ilta peilistä ja tiedän, että kyllä siellä se sama ihminen on. Kaikista muutoksista ja lääkkeistä huolimatta.
Kommentit
Lähetä kommentti