Valittamisen ihanuudesta

Saako pikkuasioista valittaa, jos on selvinnyt hengissä syövästä? Saako valittaa sellaisista asioista kuin väärin kasvavat hiukset, rankka loma, piinaava helle tai väsyminen menoon ja meteliin?

Syöpädiagnoosin saatuani aluksi ihmettelin, miten iso kriisi hiusten lähteminen tuntui monelle syöpäpotilaalle olevan. Mietin, että jos selviän hengissä hoidoista ja kantasolusiirroista, niin eikö ole aika sama, minkälainen tuo päälaki on, ja ihan sama suunnilleen, vaikka ei enää kasvaisikaan?Pärjäisin kyllä kaljunkin kanssa, olisin sentään hengissä!

No, nainen on nainen aina vaan... Nyt mulla on hiukset lähteneet kaksi kertaa ja kaksi kertaa myös kasvaneet takaisin. Tällä hetkellä päässäni on sellainen outo, tumma hiuskuontalo, joka kihartuu kuin papiljottien jäljiltä. Tuuhea se kyllä on, mutta kun olen yli 40 vuotta ollut vaalea ja suoratukkainen, niin joka kerta peiliin katsoessa hätkähdän, että kuka siellä vaanii. Joku vieras, en minä ainakaan. Joku paljon vanhempi rouvashenkilö. Ja se harmittaa, kun en tunnista itseäni. En ole valmis mummoutumaan vielä!

Ensi apuna hiuskriisiin olen menossa kampaajalle. Vähän rokimpaa muotoilua ja vähän väriä. Voi olla luottokampaaja ihmeissään näistä kikkaroista. Kokoväriä en uskalla ottaa, ettei päänahka kärsi, mutta ehkä raitoja. Kysyin hematologiltakin värjäämisestä, joka vastasi, ettei suosittele, mutta ei voi kieltääkään. Eli vähän rajapinnassa liikutaan.

Loma alkaa loppua ja meidän perheessä on kahta eri linjaa suhtautumisessa siihen. Mies haluaa ottaa kaiken irti viimeisistä lomapäivistä ja tehdä kesäjuttuja ja kaikenlaisia ex tempore tempauksia, kuten eilinen päiväretki Turkuun. Toissapäivänä käytiin kahdestaan iltaretkellä Porvoossa ja justiinsa tultiin Haminasta. Liikaa vauhtia minulle! Minä kaipaan lomalla latautumista ja rauhaa, sitä, että voisin lölliä riippukeinussa ja lukea kirjaa. Tosiasiassa meillä ei ole riippukeinua, enkä tykkää lukea ulkona muutenkaan, mutta noin niin kuin idean tasolla tuo mielikuva on minun käsitykseni lomasta.

Turun linna

Nyt ollaan oltu niin paljon menossa, että mulle tuli vastaan täysi stoppi niin fyysisesti kuin henkisestikin. Vaikka olisin tänäänkin halunnut lähteä merille perheen kanssa, oli pakkoa sano EI, nyt jään kotiin lepäämään ja rauhoittumaan. Se on mun luonto, ollut aina. Välillä on saatava olla ihan rauhassa. Miehen mielestä me ollaan kökitty kotona nyt puolitoista vuotta yhteen menoon, joten aikakin tehdä jotakin muuta.

Tämä pitkän hoito- ja eristyskauden päättyminen, sosiaalisen elämän vilkastuminen ja ennen kaikkea perheen kanssa yhdessä tekeminen on ollut aivan ihanaa ja vaikka kuinka haluaisin sitä lisää, niin eilen tuli totaalinen pysähdys ja ahdistus. Tajusin, että jos meinaan jaksaa käydä töissä ja elää samalla menevää perhearkeakin, minun on osattava kieltäytyä monista menoista ja pidettävä huoli siitä, että saan sitä omaa latautumisaikaa ja tarvitsemaani rauhaa.

Ja sää! 45 hellepäivää tänä vuonna, siitäkin voisin avautua, kun mieli palaisi lähteä metsiin samoilemaan, mutta eihän tuonne pätsiin hullukaan lähde!

Suurin haaste töissä tulee olemaan se melun ja hälinän määrä. Vaikka kotonakin lähtee välillä aikamoista älämölöä noista pipanoista (eikä tuo mieskään mikään hiljaisin möllöttäjä ole), niin se ei ole vielä mitään siihen äänten paljouteen, mikä minut työssäni päivittäin ympäröi. Ja vaikka kaipaankin sitä, erityisesti silloin, kun äänet ovat sopuisasti soinnissa keskenään ja ympärillä vallitsee hellivä, musiikiksi tunnistettava kudos, niin samalla pelkään, koska usein hallitsematon hälinä ja äänten paljous tunkeutuu myös oman keskittymisen ytimeen rikkoen sen.

Juu juu, niri niri, vali vali. Välillä kaverit pyytelevät anteeksi, tyyliin ei nyt pitäis valittaa tästä ja tästä pikkuasiasta, kun oikeesti toisilla on todellisia ongelmia...

Mutta tiedättekö mitä? Valittaminen on ihanaa! Se on oikeasti luksusta! Musta on ihanaa, kun ihmiset (välillä, eihän kukaan jaksa jos joku koko ajan nillittää) valittavat arjen pikkuongelmista. Asiat on silloin aika hyvin! Ja mulle oma valittaminen on nimenomaan merkki siitä, että asiat on todellakin aika hyvin! Olen elossa ja aion jatkaa valittamista!

Valittamisella on myös muunlaisia tehtäviä. Epäkohdista valittaminen on yhteiskunnallisestikin olennainen vaikutuskeino, mutta myös pikkuasioista valittamisella on merkitystä. Oikein odotan, että pääsen töihin ja johonkin pitkään kokoukseen, missä voidaan pyöräyttää jonkun kollegan kanssa vähän silmiä yhteiseksi merkiksi siitä, että huh kun tämä kestää ja olispa jo kahvitauko! Että saan kokea olevani osa porukkaa, sillä uskokaa tai älkää, valittaminen yhdistää.