Siirry pääsisältöön

Tuulisena päivänä




Posket punottaa ja vatsakin on ollut enemmän tai vähemmän sekaisin. Huomenna on mentävä Meilahteen polille näytille, ettei vain kuitenkin ole käänteishyljintä taas pompsahtanut päälle.

Olen kohta viikon pitänyt yllä toiveikasta mielialaa. Ehkä tämä on vain reissussa syömisestä, jotakin toiminnallista. Ehkä on tullut oltua vähän liikaa auringossa. Mutta kun ei se helpota, niin soitin taas tänään Meikkuun, jossa ystävällinen hoitaja pyysi lähettämään kuvat poskista. Sitten hän soitti kohta perään, että parempi tulla näytille. 

Nyt sitten punottaa jo pelkästä jännityksestä!

Meillä on ollut tosi kiva lomaviikko koko perheen kanssa. Itä-Suomen roadtrip oli menestys ja kiireetön yhdessäolo oli ihanaa! Olen vähitellen alkanut tunnistaa itseäni peilistä, kortisoniturvotus on laskenut. Sytomegalovirus on loistanut poissaolollaan ja polyoomakin aiheuttaa enää pientä vaivaa vain aamuisin.

Alkaako se kaikki taas alusta? Nyt, kun elämä on juuri alkanut normalisoitua.

Jos tämä on käänteishyljintää, niin sitten alkaa taas kortisonikuuri. Se puolestaan herättää ehkä sytomegaloviruksen taas henkiin ja voimistaa polyoomaa. Ja sitä kortisonipöhöä ja lihaskatoa en haluaisi enää nähdä tai tuntea ikinä! Mikä pahinta, jos nuo virukset taas aktivoituvat, ei töihinpaluustakaan tällä hetkellä tule mitään.

Yritän keskellä tätä ahdistusta muistaa myös ne hyvät puolet sekä käänteishyljinnästä että kortisonista: kortisoni pitää käänteishyljinnän kurissa, ettei se ryöpsähdä liian pahaksi ja vahingoita minua. Käänteishyljintä puolestaan kertoo, että luovuttajalta saadut uudet kantasolut tekevät työnsä, toimivat aktiivisina ja käyvät taistelua myös syöpää vastaan. Tekevät siis sen, mihin omat alkuperäiset soluni eivät pystyneet. Toivon silti, että kuulen huomenna käänteishyljinnän sijaan sanan couperosa...



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Päivä 1

Istuin fysiatrian erikoislääkärin vastaanotolla kuulemassa selän magneettikuvien tuloksia. Pelkäsin välilevyongelmia, odotin jumppaohjeita, suunnittelin suuntaavani siitä kohta kotiin ruoanlaittoon. Vuosi 2017 oli alkamassa.

Lääkäri oli todella hyvä, lähetin myöhemmin hänelle kiitosmeilin. Ei tullut mitään julmaa töräytystä eikä jätetty yksin ihmettelemään tyyliin, "No sulla on syöpä, koita pärjätä, moikka" vaan hän johdatteli tilanteen hienosti niin, että kuvien näyttämisen ohella sanat "vakavia muutoksia luuytimessä" ja radiologin lausuntokin ehtivät hiljalleen upota tajuntaani.

Ensimmäinen ajatus oli, että nyt mun elämä muuttuu. Nyt meidän elämä muuttuu. Ja se tuntui siltä, kuin palleasta olisi isketty ilmat kerralla pihalle. Noin tuhat kertaa putkeen.

Jopa mun mies odotettiin siihen tapaamiseen paikalle ja lähdimme saman tien yhdessä Meilahteen lisäselvityksiin. Siellä saatiin rauhassa ihmetellä tilannetta, vaikka samalla aika meni oudon nopeasti. Kotona olisi …

Nyt ei jaksa

Välillä en vaan jaksa. En jaksa ihmisiä ympärillä. En jaksa lasten ääniä, en arjen vaatimuksia, en perheen kanssa yhteistä tekemistä, en edes niitä lasten tärkeitä, ihania hellyyden osoituksia, joita sairaalassa neljän viikon eristyksessä kaipasin ja vannoin, etten enää ikinä halua sitä niin sanottua omaa aikaa. 

Eilen oli sellainen päivä. En jaksanut edes kättä nostaa. Tai no, se ei ole ihan totta, koska illalla todistettavasti nostin punaviinilasillisen huulilleni ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen ja ihan lääkärin luvalla. Tuon lasillisen jälkeen tosin paljastui syy erityisen huonoon oloon, väsymykseen, nivelkipuihin ja jatkuvaan vilutukseen: minulla olikin lievää kuumetta, mikä ei onneksi noussut tuon maagisen 38 asteen rajan yli, silloin olisi pitänyt ohjeiden mukaan suunnata päivystykseen. Ei ollut nuhaa, ei yskää, ei edes päänsärkyä. Epäilen syyksi joko edeltävänä päivänä ollutta luustonvahvistaja-Zometaa tai erityisen toimeliasta torstaita. Tai sitten niiden yhdistelmää.

Tors…

Oksennuspäivä ja sytomegaloviruksen paluu

Viikottaiseen ohjelmaani näyttää ilmaantuneen vakiosti (ja vasten tahtoani) yksi pakollinen oksennuspäivä. Se alkaa päänsäryllä, jota yritän lääkitä, mutta jokin menee pieleen ja sitten oksennan lähes sen koko päivän. Näin kävi jälleen eilen. 
Olen jo oppinut, että  a) en voi ottaa kipulääkettä tyhjään vatsaan, b) en voi ottaa kipulääkettä ottamatta pahoinvointilääkettä ensin, ja c) ei kannata mennä heti kipulääkkeen ottamisen jälkeen makuulle. Näin yritin toimia klo 5 aamuyöstä toissa yönä kärsittyäni ja valvottuani omasta mielestäni kallonpohja-tyyppisestä päänsärystä, josta jo itsessään tuli huono olo. Jostakin syystä kuitenkin aamulla alkoi oksentaminen.



Ei auta, tiputukseen oli pakko lähteä. Onnistuin olemaan oksentamatta kela-taksiin. Sairaalassakin kaikki meni ok, kunnes otin hoitajan ohjeistuksen mukaan uuden kipulääkkeen. Nukuin pari tuntia ja kun nousin lähteäkseni kotiin, alkoi tolkuton oksentaminen taas. Siitä tokenin joten kuten kotiin, jälleen hienosti oksentamatta taks…