Siirry pääsisältöön

Tuulisena päivänä




Posket punottaa ja vatsakin on ollut enemmän tai vähemmän sekaisin. Huomenna on mentävä Meilahteen polille näytille, ettei vain kuitenkin ole käänteishyljintä taas pompsahtanut päälle.

Olen kohta viikon pitänyt yllä toiveikasta mielialaa. Ehkä tämä on vain reissussa syömisestä, jotakin toiminnallista. Ehkä on tullut oltua vähän liikaa auringossa. Mutta kun ei se helpota, niin soitin taas tänään Meikkuun, jossa ystävällinen hoitaja pyysi lähettämään kuvat poskista. Sitten hän soitti kohta perään, että parempi tulla näytille. 

Nyt sitten punottaa jo pelkästä jännityksestä!

Meillä on ollut tosi kiva lomaviikko koko perheen kanssa. Itä-Suomen roadtrip oli menestys ja kiireetön yhdessäolo oli ihanaa! Olen vähitellen alkanut tunnistaa itseäni peilistä, kortisoniturvotus on laskenut. Sytomegalovirus on loistanut poissaolollaan ja polyoomakin aiheuttaa enää pientä vaivaa vain aamuisin.

Alkaako se kaikki taas alusta? Nyt, kun elämä on juuri alkanut normalisoitua.

Jos tämä on käänteishyljintää, niin sitten alkaa taas kortisonikuuri. Se puolestaan herättää ehkä sytomegaloviruksen taas henkiin ja voimistaa polyoomaa. Ja sitä kortisonipöhöä ja lihaskatoa en haluaisi enää nähdä tai tuntea ikinä! Mikä pahinta, jos nuo virukset taas aktivoituvat, ei töihinpaluustakaan tällä hetkellä tule mitään.

Yritän keskellä tätä ahdistusta muistaa myös ne hyvät puolet sekä käänteishyljinnästä että kortisonista: kortisoni pitää käänteishyljinnän kurissa, ettei se ryöpsähdä liian pahaksi ja vahingoita minua. Käänteishyljintä puolestaan kertoo, että luovuttajalta saadut uudet kantasolut tekevät työnsä, toimivat aktiivisina ja käyvät taistelua myös syöpää vastaan. Tekevät siis sen, mihin omat alkuperäiset soluni eivät pystyneet. Toivon silti, että kuulen huomenna käänteishyljinnän sijaan sanan couperosa...



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Nyt ei jaksa

Välillä en vaan jaksa. En jaksa ihmisiä ympärillä. En jaksa lasten ääniä, en arjen vaatimuksia, en perheen kanssa yhteistä tekemistä, en edes niitä lasten tärkeitä, ihania hellyyden osoituksia, joita sairaalassa neljän viikon eristyksessä kaipasin ja vannoin, etten enää ikinä halua sitä niin sanottua omaa aikaa. 

Eilen oli sellainen päivä. En jaksanut edes kättä nostaa. Tai no, se ei ole ihan totta, koska illalla todistettavasti nostin punaviinilasillisen huulilleni ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen ja ihan lääkärin luvalla. Tuon lasillisen jälkeen tosin paljastui syy erityisen huonoon oloon, väsymykseen, nivelkipuihin ja jatkuvaan vilutukseen: minulla olikin lievää kuumetta, mikä ei onneksi noussut tuon maagisen 38 asteen rajan yli, silloin olisi pitänyt ohjeiden mukaan suunnata päivystykseen. Ei ollut nuhaa, ei yskää, ei edes päänsärkyä. Epäilen syyksi joko edeltävänä päivänä ollutta luustonvahvistaja-Zometaa tai erityisen toimeliasta torstaita. Tai sitten niiden yhdistelmää.

Tors…

Päivä 1

Istuin fysiatrian erikoislääkärin vastaanotolla kuulemassa selän magneettikuvien tuloksia. Pelkäsin välilevyongelmia, odotin jumppaohjeita, suunnittelin suuntaavani siitä kohta kotiin ruoanlaittoon. Vuosi 2017 oli alkamassa.

Lääkäri oli todella hyvä, lähetin myöhemmin hänelle kiitosmeilin. Ei tullut mitään julmaa töräytystä eikä jätetty yksin ihmettelemään tyyliin, "No sulla on syöpä, koita pärjätä, moikka" vaan hän johdatteli tilanteen hienosti niin, että kuvien näyttämisen ohella sanat "vakavia muutoksia luuytimessä" ja radiologin lausuntokin ehtivät hiljalleen upota tajuntaani.

Ensimmäinen ajatus oli, että nyt mun elämä muuttuu. Nyt meidän elämä muuttuu. Ja se tuntui siltä, kuin palleasta olisi isketty ilmat kerralla pihalle. Noin tuhat kertaa putkeen.

Jopa mun mies odotettiin siihen tapaamiseen paikalle ja lähdimme saman tien yhdessä Meilahteen lisäselvityksiin. Siellä saatiin rauhassa ihmetellä tilannetta, vaikka samalla aika meni oudon nopeasti. Kotona olisi …

Ei herkimmille

Olen ollut parin päivän ajan oikea turhauman ruumiillistuma! On kerrankin tehnyt mieli postata pitkä rivi rumia sanoja, kaikki mahdolliset eritteet ja elimet ja muut perkeleet liitteeksi.
Pitkän flunssan jälkeen pääsin viime viikolla vihdoin töihin, mutta sitten iski ”the silmätulehdus”. Etuliite ja sitaatit siksi, että tämäpä ei olekaan mikään tavan silmätulehdus, vaan ihan jotakin muuta. Varmaankin kärsivällisyyttäni koettelemaan varta vasten räätälöity kiusa! 
Sain tipat jo keskiviikkona, mutta ei parannusta vieläkään. Sen lisäksi ihokin on edelleen sen näköinen kuin olisi joku rokko, vaikka ei ole.  Eli: silmien päällä tai oikeastaan luomen alla on paksut, kipeät, violetille vivahtavat etanat ja iho kuin rokkotautisella. Että voi ihminen kerrankin tuntea itsensä kauniiksi! Siinä oli töissä vähän selittelemistä, että en ole itkenyt, mies ei ole lyönyt, en ole oveen törmännyt, ei tämä tartu. Kyseessä siis talirauhasen tulehdus eli kansankielellä näärännäppy.


Mutta kipeä se on, ihan jär…