En ole enää sairaslomalainen vaan kesälomalainen! Ei se kyllä ihan siltä vielä tänään tuntunut, kun kiikutin ulostenäytteitä uinuvan terveyskeskuksen uinuvaan labraan.
Johan sitä saikkua riittikin, peräti 1,5 vuotta. Ja itseasiassa alkuperäisten ennusteiden mukaan näyttäisin olevan rutkasti etuajassa: yleensä verisyöpädiagnoosista menee 2,5 vuotta ennen töihin pääsyä. Näin meille ainakin silloin tämän matkan alussa vastattiin, kun asiasta nimenomaan kysyttiin. Vaan ainahan se on henkilökohtaista ja ehkä tuo 2,5 vuotta on lähinnä jonkunlainen keskiarvo.
Erilaisia etappeja tulee tällä viikolla vastaan kaikenlaisia: tänään on tasan vuosi siitä, kun menin sairaalaan autologista kantasolusiirtoa varten ja perjantaina tulee tasan 6 kuukautta allosiirrosta. Aikamoinen vuosi tämä on kieltämättä ollut.
En taida vieläkään tajuta, minkälaisen rumban olen käynyt läpi. Ja jos minä en sitä itse tajua, eivät tajua läheisetkään. Ihmiset ympärillä alkavat olla väsyneitä koko syöpä-aiheeseen. Pitäisi jo mennä eteenpäin eikä ainakaan puhua hoidoista, lääkkeistä, vaivoista, labroista, ylipäätään koko aiheesta. Mutta se on edelleen tätä arkea, mitä elän vaikka en olisikaan enää sairaslomalla. Koko viikko on nytkin täynnä lääkärin puhelinaikaa, TT-kuvausta, labroja, lääkärinvastaanottoja, ihon tarkkailua ja zometa-tiputuksia.
Jos joku luulee, että tämä ei kyllästytä jo minuakin, niin on kyllä väärässä, mutta ei minusta ole teeskentelemään, että en enää miettisi syöpää ja labratuloksia.
Olisiko parempi olla puhumatta? Olen miettinyt asian sillä tavalla, että jos itse suhtaudun aiheeseen luontevasti, niin muidenkin on helpompi asennoitua. Ainakin lasten ja perheen. Sanalla luonteva tarkoitan tässä yhteydessä sitä, että asiaa ei salata, aihetta ei vältellä eikä siitä revitä itkuista draamaa. Menen eteenpäin sitten, kun menen eteenpäin.
Ehkä jonakin tulevana kauniina päivänä ei tarvitse enää katsoa peiliin ja miettiä punoittaako iho nyt käänteishyljinnästä, auringosta vai jostakin muusta. Ehkä sitten joskus ei tarvitse huolestua jokaisesta suolen murahduksesta ja plörähdyksestä tai aftasta suussa (ne voivat kaikki olla merkkejä kroonisesta käänteishyljinnästä johon pitää reagoida ajoissa). Toivottavasti sellainen päivä tulee, mutta kyllähän tämä jatkuva tarkkailu väsyttää ja ikävä on sitä vanhaa niin sanotusti normaalia elämää, vaikka tuskin enää muistan millaista se oli.
Tämä poikkeuksellinen helle ei nyt oikein ole minun juttuni. Odotan, että lämpö laskee, että pääsen metsään. Toistaiseksi olen joogaillut kotona ilmalämpöpumpun suhinassa, mutta täytyy varmaan suunnitella joku yövaellus!
Kommentit
Lähetä kommentti