Taas täällä, eristyksessä

@Pixabay

Aamulla se ihottuma kasvoilla rehotti taas. Suuntasin Meilahteen labraan ja siitä hematologisen poliklinikan ensikäynnille. Siellä hematologi katsoi hetken ja totesi, että laittaa minut osastolle, kun ei  ihon käänteishyljintä ole edellisenä päivänä aloitetulla kortisonikuurilla selkeämmin rauhoittunut.

Eli täällä ollaan taas, tuttu osasto 7B ja tutut, ihanat hoitajat. Huone vaan on eri ja tällä kertaa minulla on urbaanit kaupunkimaisemat.

Mutta kyllä otti koville tämä päivä, osastolle paluu, sairaalavaatteiden pukeminen, kanyylin laitto, koti-ikävä, yhteisen hiihtoloman menetys, ulkoilman ja kotiruuan kaipaus, kuntoutumisen etenemisen tyssääminen. Ehdin olla kotona muutaman päivän ja nyt taas täällä. Tilasin pitsan lohdutukseksi.

Täällä laittavat 4 kertaa vuorokaudessa kortisonia suoraan suoneen. Annos on suurempi kuin suun kautta nautittuna, mutta ei mikään megalomaaninen kuitenkaan. Kortisoni on kuitenkin nostanut jo verensokeria eli saattaa olla, että minäkin pääsen kohta tyttären kanssa yhdessä pistämään insuliinia.

Tämän päivän labroista selvisi myös, että maksa-arvot olivat tuplaantuneet eli käänteishyljintää on ehkä maksassakin. Kortisoni hoitaa myös sitä. Eli olen varmaankin ihan oikeassa paikassa, vaikka siltä ei nyt tunnukaan. Tuntuu aika paskalta, suoraan sanottuna.

Kestin melkein paremmin sen kuukauden intensiivihoidon, kestin sen viime viikkoisen oksennusepisodinkin oikein hyvin (kun on oikein huono olo, on ihan sama missä on), mutta nyt tämä väsyttää, uuvuttaa, ahdistaa ja pelottaa. Itkin tätä hoitajallekin, joka kysyi ystävällisesti, että haluaisinko jotakin rauhoittavaa. Totesin, että kyllä mä kestän nämä vaihtuvat tunteet. Sitten jos itken monta päivää putkeen, voi olla eri asia, mutta yhden päivän itku tässä pettymyksessä on minusta ihan normaali reaktio, ainakin minulle.

Kuten sanottua, käänteishyljintä pelottavuudestaan ja ennustamattomuudestaan huolimatta voi olla myös a blessing in disguise, vaikka se ei juuri nyt tunnukaan siltä, niin huomenna jo ehkä. Luovuttajalta saadut solut tunnistavat uuden ympäristönsä ja samalla löytävät myös mahdolliset jäljellä piileskelevät syöpäsolut ja tuhoavat ne.

Todelliset siunaukset ilmentyvät usein kivun, menetyksen ja pettymyksen muodoissa. Olkaamme kärsivällisiä ja pian näemme ne niiden oikeissa muodoissa. — Joseph Addison