Alkaisikohan tämä kevätflunssa tästä pikkuhiljaa taittua? Viikonloppuna nosti pientä lämpöä, sopivasti 37,9 tuntumaan, että sain siinä muutaman tunnin olla jännityksessä ylittyykö sairaalaanlähtökynnys vaiko ei. Onneksi lukema laski, on se vaan niin paljon mukavampi nukkua omassa sängyssä kuin sairaalapetissä!
Alkuviikko on mennyt melko lailla lepäillessä. Harmittaa, kun hyvin edennyt sauvakävelyputki joutui nyt pienelle katkolle. Tänään olen kuitenkin jaksanut jo puuhailla kotijuttuja ihan mukavasti.
Minulla on täällä kotona nyt pieni kuumeinen seuralainenkin, meidän Poikanen (6). Nukuttiin päikkärit yhdessä, ollaan pelattu Unoa ja juteltu kaikenlaista, myös tunteista ja tytöistä. Outoa kyllä, kaikki keskustelut tuntuvat päätyvän aina johonkin pierujuttuun...
Minulla on täällä kotona nyt pieni kuumeinen seuralainenkin, meidän Poikanen (6). Nukuttiin päikkärit yhdessä, ollaan pelattu Unoa ja juteltu kaikenlaista, myös tunteista ja tytöistä. Outoa kyllä, kaikki keskustelut tuntuvat päätyvän aina johonkin pierujuttuun...
Olen alkanut soittaa jälleen pianoa. Lopetin ns. vakavamman soittamisen vuonna 1993, mutta kevyempää on tullut soiteltua sen jälkeenkin, joten jonkinlainen tuntuma koskettimiin on säilynyt.
Kaivoin joku aika sitten varastoista pinon opiskeluaikoina soittamaani ohjelmistoa ja olen tässä kevätpäivien iloksi verestellyt muististani Mozartia, Chopinia, Bachia, Kabalewskia, Schumannia, Sibeliusta. Skrjabiniin en ole tohtinut vielä koskea, mutta sekin päivä koittaa vielä.
Yllättävän hyvin sormet muistavat aikoinaan hyvään kuntoon treenatut biisit! Ja mukavasti ne joskus mahdollisesti olleet suorituspaineet ovat karisseet, pystyn ilman suurempia tunnontuskia oikomaan parit mutkat ja nautiskelemaan vaan.
Välillä olen myös vähän laulanut, mutta koskettavat tekstit ovat heikko paikka. Tulee mieleen, että tämä sopisi hautajaisiin, ja sitten itkettää. Täytyy siis pysytellä jossakin J. Karjalaisen Ankkurinappi -tyylisissä sanoituksissa, joissa ei ole niin paljon tuota koskettavuusefektiä.
Soittaminen on ollut ihanan rentouttavaa. Parhaimmillaan siinä saavuttaa sellaisen olemisen tason, missä aika ja elämä vain virtaavat. Ja pääsen siihen samaan fiilikseen, mikä oli yläaste- ja lukioikäisenä ihan vain huvikseen soitellessa ja laulellessa. Ilman ihmeempiä tavotteita ja pakkoa, omaksi iloksi ja ajankuluksi. Se ei ole mikään itsestäänselvyys, koska jossakin vaiheessa musiikki on ollut enemmän työtä kuin huoletonta ajanviettoa flow-tilassa.
Poikasen mielestä minun pitäisi soittaa mieluummin pierumusiikkia. Eipä siinä mitään, Mozartkin arvosti aikanaan pieruhuumoria. Taitaa kuitenkin mennä sävellyshommiksi, sillä vaikka Spotifystä kaikenlaista löytyykin, niin ei aitoa pierumusiikkia.
Kaivoin joku aika sitten varastoista pinon opiskeluaikoina soittamaani ohjelmistoa ja olen tässä kevätpäivien iloksi verestellyt muististani Mozartia, Chopinia, Bachia, Kabalewskia, Schumannia, Sibeliusta. Skrjabiniin en ole tohtinut vielä koskea, mutta sekin päivä koittaa vielä.
Yllättävän hyvin sormet muistavat aikoinaan hyvään kuntoon treenatut biisit! Ja mukavasti ne joskus mahdollisesti olleet suorituspaineet ovat karisseet, pystyn ilman suurempia tunnontuskia oikomaan parit mutkat ja nautiskelemaan vaan.
Välillä olen myös vähän laulanut, mutta koskettavat tekstit ovat heikko paikka. Tulee mieleen, että tämä sopisi hautajaisiin, ja sitten itkettää. Täytyy siis pysytellä jossakin J. Karjalaisen Ankkurinappi -tyylisissä sanoituksissa, joissa ei ole niin paljon tuota koskettavuusefektiä.
Poikasen mielestä minun pitäisi soittaa mieluummin pierumusiikkia. Eipä siinä mitään, Mozartkin arvosti aikanaan pieruhuumoria. Taitaa kuitenkin mennä sävellyshommiksi, sillä vaikka Spotifystä kaikenlaista löytyykin, niin ei aitoa pierumusiikkia.
“One good thing about music, when it hits you, you feel no pain.” -Bob Marley
Kommentit
Lähetä kommentti