Olen niin älyttömän väsynyt pesemään käsiä koko ajan! Käsieni iho on samaa mieltä, kuiva ja koppurainen. Vaikka kuinka rasvaan, niin kohta on kädet pestävä uudestaan, ja kierre on syntynyt.
Ainahan meillä on ollut perushyvä käsipesumeininki. Nyt puhutaan kuitenkin tehostetusta käsihygieniasta tämän matalasoluvaiheen takia, josta kirjoitin aiemmin täällä. Käytännössä minulla ei siis ole vastustuskykyä viime viikon lopulla saamani ison sytostaattiannoksen takia. Poimin kuulemma nyt kaiken mahdollisen, siksi olen "kotieristyksessäkin".
Ovenkahvat pyyhitään nyt huomattavan usein, käsipyyhkeet vaihdetaan pari kertaa viikossa (lisäksi minulla on omat käsipyyhe käytössä) ja käsidesipumppu löytyy ulko-oven läheltä. Kertakäyttöisiä kumihanskoja löytyy extreme-tilanteita varten, esimerkiksi kuopuksen vaatteissa olevan ripuliplörön käsittelyyn. Samoin juurekset pilkon tai kuorin muovihanskat kädessä, koska muuten joudun siinäkin joka välissä pesemään kädet moneen kertaan.
Liika steriiliyshän ei ole hyväksi. Vielä muutama kuukausi sitten en olisi ollut näin tarkka. Pieni sottaisuus, kotieläimet ja muu peuhaaminen luonnossa altistavat sopivasti ja lisäävät vastustuskykyä, mutta nyt on kieltämättä poikkeustilanne. En halua epämääräisiä infektioita, joiden seurauksena joutuisin sairaalaan tai että lähestyvä kantasolusiirto peruuntuisi tai siirrettäisiin jonnekin tulevaisuuteen.
Välillä vaan turhauttaa. Ruokavalio eli kaiken kypsentäminen tökkii. Tuntuu kuin söisi koko ajan mössöä ja kaipaan raikkaita tuoreita makuja. Olen varmaan monen mielestä neuroottinen, kun kuljen hanskat kädessä tai työmaakoneiden kaivaessa maata ja multaa kaulurin hengityssuojaksi, niin sekään ei haittaa - ihan sama. En sentään ole hankkinut sellaisia lääkärin kasvomaskeja - vielä...
Jaksan vielä ihan hyvin olla kotona, vältellä kauppoja, ja kestän kyllä, vaikka monet kivat tapahtumat, harrastukset, keikat ja sosiaaliset tilanteet jäävät nyt väliin. Ympärillä on kuitenkin perhe ja touhua eikä ulkoilua ole kielletty.
Mutta lasten puolesta tuntuu usein kurjalta tämä syynääminen ja eristäytyminen, vaikka he menevät ja tulevat, tuon käsien pesun vahtaamisen lisäksi, ihan tavallisesti.
Tänä vuonna äidiltä jää väliin toisen lapsen tanssikoulun kevätesitys ja toisen muskarin kevätjuhla (ainakin on tasapuolista!). Päiväkotiin en voi mennä sisään hakemaan omaa lastani toisten ollessa eteisessä. Lasten kaverit eivät voi nyt tulla meille. Hiusten mahdollinen lähteminenkään ei ole minulle maailman loppu, mutta tyttäreni itkee pelkkää ajatusta. Jännitän, miten käy kuopuksen syntymäpäiväjuhlien - pääsenkö sinne vai olenko juuri silloin sairaalassa? En ole vielä raaskinut edes mainita moisesta mahdollisuudesta lapsille. Ja missä ne pidettäisiin, kun meille ei kotiin voi nyt tulla?
Kysymys on kuitenkin nyt mun elämästä, konkreettisesti hengissä pysymisestä. Ajatus siitä auttaa kummasti jaksamaan näitä nykyisen arjen haasteita. Ja toivo siitä, että pitkässä juoksussa tämä aika elämässä jää muistoksi, yhdeksi äärimmäiseksi ajanjaksoksi matkan varrella.
Kunhan olisin vierellä kulkemassa lasten kasvaessa.
.
Ainahan meillä on ollut perushyvä käsipesumeininki. Nyt puhutaan kuitenkin tehostetusta käsihygieniasta tämän matalasoluvaiheen takia, josta kirjoitin aiemmin täällä. Käytännössä minulla ei siis ole vastustuskykyä viime viikon lopulla saamani ison sytostaattiannoksen takia. Poimin kuulemma nyt kaiken mahdollisen, siksi olen "kotieristyksessäkin".
Ovenkahvat pyyhitään nyt huomattavan usein, käsipyyhkeet vaihdetaan pari kertaa viikossa (lisäksi minulla on omat käsipyyhe käytössä) ja käsidesipumppu löytyy ulko-oven läheltä. Kertakäyttöisiä kumihanskoja löytyy extreme-tilanteita varten, esimerkiksi kuopuksen vaatteissa olevan ripuliplörön käsittelyyn. Samoin juurekset pilkon tai kuorin muovihanskat kädessä, koska muuten joudun siinäkin joka välissä pesemään kädet moneen kertaan.
Liika steriiliyshän ei ole hyväksi. Vielä muutama kuukausi sitten en olisi ollut näin tarkka. Pieni sottaisuus, kotieläimet ja muu peuhaaminen luonnossa altistavat sopivasti ja lisäävät vastustuskykyä, mutta nyt on kieltämättä poikkeustilanne. En halua epämääräisiä infektioita, joiden seurauksena joutuisin sairaalaan tai että lähestyvä kantasolusiirto peruuntuisi tai siirrettäisiin jonnekin tulevaisuuteen.
Välillä vaan turhauttaa. Ruokavalio eli kaiken kypsentäminen tökkii. Tuntuu kuin söisi koko ajan mössöä ja kaipaan raikkaita tuoreita makuja. Olen varmaan monen mielestä neuroottinen, kun kuljen hanskat kädessä tai työmaakoneiden kaivaessa maata ja multaa kaulurin hengityssuojaksi, niin sekään ei haittaa - ihan sama. En sentään ole hankkinut sellaisia lääkärin kasvomaskeja - vielä...
Jaksan vielä ihan hyvin olla kotona, vältellä kauppoja, ja kestän kyllä, vaikka monet kivat tapahtumat, harrastukset, keikat ja sosiaaliset tilanteet jäävät nyt väliin. Ympärillä on kuitenkin perhe ja touhua eikä ulkoilua ole kielletty.
Mutta lasten puolesta tuntuu usein kurjalta tämä syynääminen ja eristäytyminen, vaikka he menevät ja tulevat, tuon käsien pesun vahtaamisen lisäksi, ihan tavallisesti.
Tänä vuonna äidiltä jää väliin toisen lapsen tanssikoulun kevätesitys ja toisen muskarin kevätjuhla (ainakin on tasapuolista!). Päiväkotiin en voi mennä sisään hakemaan omaa lastani toisten ollessa eteisessä. Lasten kaverit eivät voi nyt tulla meille. Hiusten mahdollinen lähteminenkään ei ole minulle maailman loppu, mutta tyttäreni itkee pelkkää ajatusta. Jännitän, miten käy kuopuksen syntymäpäiväjuhlien - pääsenkö sinne vai olenko juuri silloin sairaalassa? En ole vielä raaskinut edes mainita moisesta mahdollisuudesta lapsille. Ja missä ne pidettäisiin, kun meille ei kotiin voi nyt tulla?
Kysymys on kuitenkin nyt mun elämästä, konkreettisesti hengissä pysymisestä. Ajatus siitä auttaa kummasti jaksamaan näitä nykyisen arjen haasteita. Ja toivo siitä, että pitkässä juoksussa tämä aika elämässä jää muistoksi, yhdeksi äärimmäiseksi ajanjaksoksi matkan varrella.
Kunhan olisin vierellä kulkemassa lasten kasvaessa.
 |
| Pixabay |
Kommentit
Lähetä kommentti