Pelosta ja vähän rohkeudestakin

Törmäsin tänään useissa erilaisissa yhteyksissä ajatuksiin peloista ja pahimpien pelkojen kohtaamisesta. Ei liene mikään ihme, että mieli poimii nämä aiheet joukosta, koska omien pelkojen kohtaaminen on nyt yhtä päivittäistä kuin peiliin katsominen.

Olen aina ajatellut, niin kuin Eva Wahlström: Tunnista ja tunnusta pelkosi, saat siitä voimaa -blogissaan kirjoittaa, että rohkeutta ei ole se, että ei pelkää mitään:

"Minusta rohkeus ei silti ole sitä, että uskaltaa tehdä mitä vaan. Sehän on silkkaa tyhmyyttä. Rohkeus on sitä, että tiedostaa mahdolliset vaarat, osaa minimoida riskit, ja sen jälkeen toimii harkitusti vaikka pelottaisikin."

Pahimmissa tilanteissa ihminen ei tosin aina voi omilla tiedostamisillaan minimoida riskejä, vaan joutuu tilanteeseen tahtomattaan ja yllättäen. Ja koittaa selviytyä tehden edes jonkunlaisen suunnitelman, heti kun siihen kykenee. 

Olen saanut kuulla nyt yllättävän paljon sen tyyppisiä kommentteja, että olet niin rohkea. Se ihmetyttää, kun en koe olevani rohkeampi tai vähemmän rohkea kuin olen ennenkään ollut. Enhän minä tyyppinä ole muuttunut yhtäkkiä mitenkään - yhtä huono huumori on kuin ennenkin, yhtä ärsyttävä, ihana, puuttellinen... kuin vaikka vuosi sitten. Minulla ei vain tässä vaiheessa ole muita vaihtoehtoja kuin mennä päivä kerrallaan - mikä on hassua, koska niinhän se meillä kaikilla oikeasti on, sen vain unohtaa välillä - ja tehdä niitä asioita, jotka minulle antavat voimaa, intoa, iloa, energiaa elää.

Voin myös kuvitella paljon pelottavampiakin asioita kuin oma sairaus. Itselle tapahtuva on helpompi kestää kuin läheiselle, lapselle.

Pixabay

Uskomattomista asioista voi silti selvitä, siihen uskon. Ehkäpä itselläni kantavat tässäkin elämänmuutoksessa ehjä ja luottavainen lapsuus, voimaa antava usko, aiemmat elämänmuutokset ja  kriiseistäkin opitut selviytymiskeinot.

Kolahti tämä Vuokko Hovatan haastattelun lause (HS 15.4.2017):

"On lohdullista tietää, että aika kauheistakin asioista voi selvitä”, hän sanoo. "Sitä haurautta ei tajunnut nuorena, koska silloin vedettiin täysillä ja aika luottavaisena. Ei silloin voikaan pelätä, että elämässä sattuu jotain hirveää, koska siinä ei ole mitään järkeä.” 

Kuka on oikeasti rohkea? Mielestäni sellainen ihminen, joka saa kuulla syöpädiagnoosin toisen tai kolmannen kerran ja jaksaa kasata itsensä uudestaan hoitoihin ja elämään, tai ihminen, joka päivittäin taistelee oman ja/tai lisäksi läheisensä sairauden kanssa, ehkäpä vuosikymmeniä.

Tai ihminen, joka monien lähes äärimmäisten vastoinkäymisten kanssa uskaltaa iloita ja elää. Ihminen, joka joutuu joka päivä pelkäämään pommeja tai onko kotia enää jäljellä. Ihminen, joka taistelee vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan oman etunsa kustannuksella.