Kaaos pyrkii taloksi

@Pixabay

Kun uni menee, menee kaikki. Mielen valtaa kaaos ja stressi saa yliotteen. Tällä viikolla on ollut muutama noita synkkyyteen menetettyjä öitä ja päiviä.

En ole koskaan aiemmin ollut näin stressaantunut. Töissä on tietysti aina ollut omat stressipiikkinsä, mutta olen aina kokenut tekeväni mielekästä työtä ja saanut siitä paljon energiaa, joten homma on pysynyt tasapainossa. Viime vuosikin oli diagnoosista ja alkushokista huolimatta rauhallisempi, hoidot menivät omalla painollaan. Tässä sairauden tai hoidon vaiheessa sellaista tasapainoa ei oikein ole, on huolia, pelkoja ja koko ajan jotakin yllättävää, minkä merkitystä ei heti tiedä. Eli paljon epävarmuutta ja nyt on pelissä kaikki.

Ja kun yöuni menee, katoaa se pikkuhiljaa oppimani päivä kerrallaan -asenne jonnekin teille tietymättömille.

Olen ollut niin stressaantunut tiputuksiin ajelemisesta, peloissani uusista oireista ja käänteishyljinnästä, viruksista, pöpöistä, niiskuttavista ja köhivistä hoitajista, perheestä, huolissani itse syövästä ja sen tilanteesta, ja paljosta muustakin, että olen purrut öisin hampaita yhteen. Ja siis purrut todella lujaa.

Ennen allosiirtoa, kun hampaat viimeksi tarkisteltiin, hammaslääkäri totesi, että purenta on tämän narskuttelun takia siirtynyt paikoiltaan. Nyt sitten olen muutamana yönä ilmeisesti valvonut ja vahtinut, etten vain pure hampaita ja narskuttele, koska pelkään ihan vakavissani yhden aiemminkin lohkeilleen hampaan lohkeamista (varmaankin selvää, että siitä ei hyvää tämän vastustuskyvyn kanssa seuraisi). Purentakiskoja ei syöpähoitojen aikana aleta tehdä, voisivat ilmeisesti aiheuttaa ikeniin hiertymiä. Onneksi ystävä on hammasteknikko, joka vinkkasi sivusta narskuttelu.fi ja  tilasin sieltä sellaisen väliaikaisemman hammassuojan, jonka kanssa voi aluksi kokeilla, miltä sellainen tuntuu ja voiko sen kanssa nukkua. Odottelen postia!

Olen sitä mieltä, että uni on yksi keskeisimmistä asioista jaksamisen kannalta. Otan siis suosiolla illalla nukahtamislääkkeen, tosin se auttaa usein vain 3-4 tuntia. Kortisonin piristävän vaikutuksen takia valvon välillä silti ja huiman nestekuurin aikana ramppaan vessassakin eli mitään takuuta hyvästä yöstä lääkekään ei tuo.

Nyt on lapsikin kipeä, kuumetta ja päänsärkyä. Lapsen sairastaminen on aina vanhemmalle huolestuttavaa, nyt tässä on lisäksi huomioitava myös Tinttiksen diabetes ja heilahtelevat verensokeriarvot. Ja tietysti sekin jännittää, että mikä tauti sieltä on tullakseen? Tuleeko influenssa vai mikä, ja miten se vaikuttaa minuun? Joudunko taas sairaalaan. Mies totesi heti, että teidän täytyy nyt Tinttiksen kanssa pysyä eri tiloissa. Jaa-a...

Kylpyhuone-remppakin pitäisi saada vihdoin valmiiksi. Kaikki tähän samaan syssyyn vaan. Nelihenkisessä perheessä toista WC-tä on kaivattu, se on myös äärimmäisen hyödyllinen olla olemassa, jos vaikka jokakeväinen vatsatautiepidemia jossain vaiheessa yllättää. Joudun viimeistelyn ajaksi kuitenkin muualle evakkoon. Jos ihan rehellinen olen, niin tässä stressiasteessa osa minusta on vähän helpottunut, enkä todellakaan vitsaile! Perhe-elämäkin on nimittäin toipilaalle aika stressaavaa kahden vielä suhteellisen pienen lapsen ja menevän miehen kanssa. Miehen kanssahan me emme ehdi näkemään, läpsystä vaihdamme ovella, kun toinen tulee töistä ja minä lähden tippaan. Olen melkein haaveillut parista lepopäivästä osastolla, eli aika syvällä ollaan. Mutta vain melkein!

Erään lähes läpeensä valvotus yön jälkeen makoilin täällä päiväsairaalassa ja mietin, miten stoppaisin pääni sisäisen kaaoksen etenemisen. Hajoaminen tässä vaiheessa ei kiinnosta. Nyt ollaan prosessissa tavallaan jo pitkällä, mutta silti vielä alussa ja loppuun asti tämä pitää jaksaa katsoa.

Mitkä asiat ja ajatukset tukisivat tässä tilanteessa, pitäisivät pinnalla, vetäisivät irti suosta? Onko sellaisia? Aloin etsiä sellaisia:

This too shall pass

Tämä on vain vaihe, joka tähän kuuluu ja tavalla tai toisella muuttuu tästä toiseksi.
Tämä ei ole pysyvä olotila. Kortisoniturvotus, virukset ja muut vaivat katoavat ajallaan. Ajeleminen päättyy. Keho sopeutuu. En voi harpata huomisen huoliin, pysyn tässä.

Ruoka. Kotiruoka!

Löysin myös mielihyväbuustia aiheuttavaa kuunneltavaa tänne Meilahden hektiseen päiväsairaalaan. Pitkään etsin, että mikä olisi oikea tunnelma, kun en oikein jaksa lukea tai keskittyä hälinän keskellä muuhun ja sitten löysin: Diana Krall, Melody Gardot, Diane Schuur, Sarah Vaughan, Madeleine Peyroux, Nancy Wilson... Näiden naisten ääni vie niin mukaviin tunnelmiin ja fiiliksiin, jalka alkaa vipattaa, soundit hellivät aivoja ja koen nautintoa eli stressi väistyy. Eikä tämä ole edes pelkkä fiilis-asia, vaan ihan tutkimustuloksiakin löytyy aiheesta, tässä mm. yksi lyhykäinen, mielenkiintoinen kooste siitä, mitä kropassa tapahtuu (mieli)musiikkia kuunnellessa:

Here is what music does do your body

Maanantaina avauduin hematologillekin tästä uupumuksesta, huolista ja unettomuudesta. Empaattinen hematologi, myös pienen lapsen äiti, oli kaikinpuolin ymmärtäväinen ja sanoi lopulta tärkeät sanat:

Meidän näkökulmasta tämä menee nyt kyllä todella hyvin, kaikki on tällä hetkellä niin kuin pitääkin.