 |
| @Pixabay |
Älä kutsu minua taistelijaksi, se en ole minä. En elä elämääni ja arkeani ninja-moodissa, en ajattele syöpää vihollisena enkä kohtele kroppaani petturina. Tiedän, että elimistöni taistelee muutenkin suuren muutoksen keskellä, ihan ilman käskyttämistä erilaisia viruksia, tunkeutujia ja lääkkeiden sivuvaikutuksia vastaan ja koetan tukea sitä hyväksynnällä ja hellyydellä. Houkutella ilolla ja rakkaudella uudet solut elämään ja yhteistyöhön kanssani.
Stressaantuneena se on kieltämättä vaikeaa, mutta taistelumoodissa (pakene tai kuole) mahdotonta. Pyrin keräämään jokaiseen päivään stressittömiä hetkiä, hellittelyhetkiä lasten kanssa, rauhallisia lukuhetkiä, päiväunihetkiä, musiikinkuunteluhetkiä, meditaatiohetkiä, ruuanlaittohetkiä - hetkiä, joista nautin. Mitä enemmän näitä hetkiä on, sitä vähemmän ikävillä hetkillä on painoa, sitä vähemmän stressi saa valtaa.
Ikäviä hetkiä nimittäin on, enkä pääse metsään purkamaan tätä oloa. Stressiä ja suoranaista kipua aiheuttavat tällä hetkellä erityisesti nuo kaksi virusta, sytomegalo sekä kerrassaaan sietämättömäksi heittäytynyt polyoma. Matkat sairaalaan ovat tuskallisia, koska joudun usein pysähtymään hätäpissalle jollekin huoltoasemalle. Vaipat on jo mainittu, ei niistä sen enempää. Lupaavasta viime viikkoisesta laskusta huolimatta sytomgaloarvot pompsahtivat vallan pilviin ja nyt tilanne on se, että huomenna tai keskiviikkona saan tietää, joudunko osastolle tuplalääkitykseen. Todellakin toivon, että virusarvot ovat laskeneet!
Mutta huomenna täytän jo 2kk ja sen kunniaksi otetaan luuydinnäyte!
Viime viikolla Yleltä tuli mielenkiintoinen Perjantai-dokumentti, jossa käsiteltiin mm. allogeenista kantasolusiirtoa. Siinä kerrotaan leukemiaan sairastuneen Vilman tarina. Minulle jäi mieleen tämä ajatus:
Vilma karsastaa sitä, että syövästä puhutaan taisteluna, joka voitetaan tai hävitään.– Se on tyhmä sanavalinta. Siinä annetaan ymmärtää, että on ollut vaihtoehtoja, että omalla asenteella on jotenkin vaikutusta.
Tiedän monta, jotka elivät upeasti läpi pitkät hoidot, epävarmuuden ja koko sairauden, mutta eivät hyvistä hoidoista, "asenteesta" tai mistä nyt kaikesta huolimatta sitten selvinneet. Ihailin näitä ihmisiä, en taisteluasenteesta, vaan siitä, miten he olivat ja elivät, iloitsivat ja surivat ja kohtasivat koko sairauden. Siinä - omassa elämässä, suhtautumisessa vaikeuksiin ja läheisiin - asenteella todella on väliä.
Tänään sytytän kaksi kynttilää kahden kauniin maaliskuussa menehtyneen muistolle.
Kommentit
Lähetä kommentti