Nyt tiedän, mikä on pahin kaikista lääkinnällisistä toimenpiteistä! Se ei ole luuydinpunktio, ei kantasolusiirto, ei edes kolonoskopia, ei keisarileikkaus, ei mikään kokemani syöpähoito, vaan pieleen mennyt poskiontelopunktio! Sekin on nyt koettu. Elämäni ensimmäinen poskiontelopunktio ei mennyt kohdilleen vaan suolaliuos päätyi aivan väärään paikkaan ja tuntui, että neula menee vähintään aivoihin asti. Ei liene ihme, että melkein pyörryin pariin otteeseen.
Ensin influenssa, välissä pari viikkoa töitä, ja sitten poskiontelotulehdus ja kaupan päälle keuhkokuume. Turhauttaa ja heikottaa. Nyt olen kuitenkin jo toipumassa, mutta en ole vielä ollut ulkona vähään aikaan, pienikin pystyssä touhuaminen vie voimat.
Kuulun ilmeisesti siihen ihmisryhmään, jolla voi olla syöpä, influenssa, keuhkokuume, tai mikä tahansa vakava tauti ilman, että sitä tuskin huomaa. Osasyy lienee se, että keikun itsekin mukamas pystyssä viimeiseen asti, pilviä hipovasta kuumeestakin huolimatta. Alan kuitenkin vähitellen kyllästyä siihen, että minut passitetaan joka kerta ensin vähätellen kotiin ja sitten parin päivän päästä soitetaan perään, että ohoh, oli sitten kuitenkin vähän vakavampaa tautia.
Johtuuko tämä sairauskierre allogeenisen kantasolusiirron jälkeisestä alhaisesta vastustukyvystä? Meninkö liian aikaisin töihin, keskelle ihmispaljoutta? Eikö mun fysiikka vaan vielä kestä pitkiä työpäiviä ja stressiä?
Tuo stressi välillä mietityttää. Olen lukenut useita artikkeleita sen vaarallisuudesta. Lähinnä olen kuitenkin sitä mieltä, että syöpään sairastuminen on ollut elämäni stressaavin kokemus, ja normaaliin paluu eli työssäkäynti on sen sijaan erilaista stressiä. Ehkä jopa sellaista hyvääkin virittyneisyyttä ja ajassa elämistä. Tietysti siinä on omat haasteensa, ajankäyttö varsinkin, kun sompailen jatkuvasti myös erilaisissa tutkimuksissa ja lääkärin vastaanotolla. Mutta ehkä sekin kohta helpottaa.
Tällä hetkellä suunnitelma on sellainen, että kahden kuukauden päästä olisi näillä näkymin viimeinen vastaanotto Meikussa ja sen jälkeen siirryn taas Hyvinkäälle seurantaan. Jos siis käänteishyljintä pysyy nyt kortisonin lopettamisenkin jälkeen aisoissa eikä mitään uutta ilmene. Seuranta jatkuu toistaiseksi parin - kolmen kuukauden välein, koska tässä syövässä uusiutuminen on yleistä. Jopa todennäköisempää kuin se, että ei uusisi - asia, jonka mieluusti unohtaisin.
Pari viikkoa sitten oli viimeisin hematologin vastaanotto, 14 kuukauden kontrolli allosiirron jälkeen. Verisyöpä on pysynyt toistaiseksi aisoissa ja kuulemma vastustuskykykin on tilanteeseen nähden ok, ei vielä huipussaan, mutta normaalin tienoilla. Viimeisetkin lääkkeet on nyt lopetettu, hyvästi kortisoni, toivottavasti lopullisesti! Ehkä ideana on, että vastustuskyky maailmalla nyt sitten karaistuu?
Keuhkokuume on kyllä pelottava niin perusterveellekin saati sitten tällaiselle allosiirtopotilaalle ja viellä vakavan influenssan jälkeen. Ei pelkästään itse tauti vaan sen mahdolliset seuraukset: joissakin tapauksissa keuhkokuume voi laukaista keuhkojen käänteishyljinnän ja se ei ole helppo hoitaa.
Kaipuu metsään on suuri ja mieli alhaalla parin kuukauden sairastamisesta tai kenties jopa ihan metsän kaipuusta. Vielä täytyy vähän kuitenkin malttaa.
 |
| @Pixabay |
Ensin influenssa, välissä pari viikkoa töitä, ja sitten poskiontelotulehdus ja kaupan päälle keuhkokuume. Turhauttaa ja heikottaa. Nyt olen kuitenkin jo toipumassa, mutta en ole vielä ollut ulkona vähään aikaan, pienikin pystyssä touhuaminen vie voimat.
Kuulun ilmeisesti siihen ihmisryhmään, jolla voi olla syöpä, influenssa, keuhkokuume, tai mikä tahansa vakava tauti ilman, että sitä tuskin huomaa. Osasyy lienee se, että keikun itsekin mukamas pystyssä viimeiseen asti, pilviä hipovasta kuumeestakin huolimatta. Alan kuitenkin vähitellen kyllästyä siihen, että minut passitetaan joka kerta ensin vähätellen kotiin ja sitten parin päivän päästä soitetaan perään, että ohoh, oli sitten kuitenkin vähän vakavampaa tautia.
Johtuuko tämä sairauskierre allogeenisen kantasolusiirron jälkeisestä alhaisesta vastustukyvystä? Meninkö liian aikaisin töihin, keskelle ihmispaljoutta? Eikö mun fysiikka vaan vielä kestä pitkiä työpäiviä ja stressiä?
Tuo stressi välillä mietityttää. Olen lukenut useita artikkeleita sen vaarallisuudesta. Lähinnä olen kuitenkin sitä mieltä, että syöpään sairastuminen on ollut elämäni stressaavin kokemus, ja normaaliin paluu eli työssäkäynti on sen sijaan erilaista stressiä. Ehkä jopa sellaista hyvääkin virittyneisyyttä ja ajassa elämistä. Tietysti siinä on omat haasteensa, ajankäyttö varsinkin, kun sompailen jatkuvasti myös erilaisissa tutkimuksissa ja lääkärin vastaanotolla. Mutta ehkä sekin kohta helpottaa.
Tällä hetkellä suunnitelma on sellainen, että kahden kuukauden päästä olisi näillä näkymin viimeinen vastaanotto Meikussa ja sen jälkeen siirryn taas Hyvinkäälle seurantaan. Jos siis käänteishyljintä pysyy nyt kortisonin lopettamisenkin jälkeen aisoissa eikä mitään uutta ilmene. Seuranta jatkuu toistaiseksi parin - kolmen kuukauden välein, koska tässä syövässä uusiutuminen on yleistä. Jopa todennäköisempää kuin se, että ei uusisi - asia, jonka mieluusti unohtaisin.
Pari viikkoa sitten oli viimeisin hematologin vastaanotto, 14 kuukauden kontrolli allosiirron jälkeen. Verisyöpä on pysynyt toistaiseksi aisoissa ja kuulemma vastustuskykykin on tilanteeseen nähden ok, ei vielä huipussaan, mutta normaalin tienoilla. Viimeisetkin lääkkeet on nyt lopetettu, hyvästi kortisoni, toivottavasti lopullisesti! Ehkä ideana on, että vastustuskyky maailmalla nyt sitten karaistuu?
Keuhkokuume on kyllä pelottava niin perusterveellekin saati sitten tällaiselle allosiirtopotilaalle ja viellä vakavan influenssan jälkeen. Ei pelkästään itse tauti vaan sen mahdolliset seuraukset: joissakin tapauksissa keuhkokuume voi laukaista keuhkojen käänteishyljinnän ja se ei ole helppo hoitaa.
Kaipuu metsään on suuri ja mieli alhaalla parin kuukauden sairastamisesta tai kenties jopa ihan metsän kaipuusta. Vielä täytyy vähän kuitenkin malttaa.
Voi kurjaa kierrettä! Minulla oli sama kokemus, töihinpaluu ja ihmisten keskellä eläminen tuo tiheästi tartuntatauteja ja taudit eivät rauhoitu entiseen tapaan muutamassa päivässä niistämällä. Eka vuonna en saanut mitään tauteja, kun pysyin kotona ja metsäpoluilla. Käsienpesu piti perheenjäsenetkin terveinä.
VastaaPoistaSama juttu. Töihin paluu oli pelkkää flunssakierrrettä. Ymmärrän nin hyvin halun palata töihin ja normaaliin elämään. Kävit kuitenkin kahdessa vuodessa läpi niin kovan prässin, että mieli olisi kaivannut rauhallisen, voimia kerryttävän jakson. Keho on niin viisas ja puhuu meille isoilla kirjaimilla
VastaaPoista