Ostin kaksi vuotta sitten hyvät vaelluskengät. Samalla kuitenkin mietin, että kannattaako. Entä jos kuitenkin kuolen ja kengät jäävät käyttämättä? Vuosi sitten pelkäsin, etten näe, miten Game of Thrones päättyy. Pitkällisten syöpähoitojen aikana ehdi pelätä aika paljon muitakin asioita ja nämä nyt olivat sieltä triviaaleimmasta päästä. Tällä hetkellä, tästä perspektiivistä, nämä ajatukset jopa naurattavat. Silloin ei naurattanut.
Vaelluskenkiä on nyt todellakin kulutettu ja näillä näkymin kulutetaan jatkossakin, soillakin tarvottu ja hyvin ovat kestäneet. Hankinta siis kannatti! Ja GOT:in kahdeksas ja viimeinen kausi alkaa maanantaina, joten minulla on yhtä hyvät mahdollisuudet kuin kellä tahansa muulla nähdä, miten sarja päättyy.
Kaikenlaista sitä tuleekin mieleen.
Tasan vuosi sitten ramppasin vielä sairaalassa kahdesti päivässä sytomegalo-virusta häätävässä tiputuksessa ja kuljin taksilla vahvasti lääkittynä Polyooma-viruksen aiheuttamien kipujen takia. Se vaihe tuntui kestävän ikuisuuden, vaikka todellisuudessa siihen meni vain 3 kuukautta.
Enpä olisi silloin pystynyt kuvittelemaan, että olen vuoden kuluttua oikeasti töissä ja harmittelen hyvin arkisia asioita. Parkkisakkoa, kiirettä, flunssia, lapsen nopeasti pieneksi jääviä kenkiä, vähiin jääneitä yöunia, tyhjää jääkaappia, katupölyä...
Intensiivihoitojen aikana pelkäsin kuolemaa, mutta kun nyt ajattelen, niin kuolema ei missään vaiheessa tuntunut todella ajankohtaiselta tai todelliselta. Tarkoitan, että missään vaiheessa ei käynyt tietoisessa mielessä, että nyt varmaan kuolen. Koko hoitojen ja heikkojen olojen ajan jotenkin ajattelin, että kohta tämä on ohi, huomenna uusi päivä. This too shall pass. Tomorrow is another day.
Sellainen on ihmisen luonto, luulen. Sitä suuntaa eteenpäin niin kauan kuin mahdollista ja tietoisuus pelaa.
Nyt on koettu influenssa ja keuhkokuumekin. Itse asiassa tunsin itseni paljon sairaammaksi ollessani noiden tautien kourissa neljänkymmenen asteen kuumeessa kuin kertaakaan kantasolusiirroissa. Olin varmaankin onnekas, koska olen kuulut myös toisenlaisia tarinoita. Tai ehkä olen alkanut unohtaa asioita, sellainenkin on ihmisen luonto.
Kortisoni lopetettiin silloin pari viikkoa sitten ja ihon käänteishyljintä vähän pilkistelee, mutta elän vielä toivossa: ehkä se ei tarkoita vielä lääkityksen uudelleen aloittamista. Kulmakarvat ja ripset ovat kasvaneet takaisin. Sen sijaan hiuksia lähtee tukoittain. Vaikka ne kyllä kasvavat. Kainalokarvat eivät kasva. En muista, milloin viimeksi olisin leikannut mitään karvoitusta. Tavallaan hyvä, mutta toisaalta se vähän huolestuttaa, koska se voi olla merkki käänteishyljinnästä.
Peilistä kuitenkin katsoo tuttu naama, tutut silmät ja tuttu ihminen. En osaa sanoittaa sen merkitystä minuudelle, omalle naiseudelle. Viime kesänä olin lääkkeistä niin turvoksissa, että oma isäni ei tunnistanut minua tullessaan vierailulle.
Kommentit
Lähetä kommentti