"Seurataan"

Ei tullut hyviä uutisia, ei kyllä huonoimpiakaan tämän kuukauden verisyöpäkontrollista. Lääkärin piti soittaa perjantaina ja odottelin puhelua koko päivän. Kun soittoa ei kuitenkaan kuulunut, kävin Omakannasta katselemassa, onko sinne kirjattu jotakin. Se oli virhe!

Jossakin tietyssä fraktiossa on nyt jotakin nousua jossakin sellaisessa arvossa, joka voi viitata syövän nostavan päätään. Ainakin näin minä sen luin. Tässä on tietysti muistettava se, että kun en tekstiä ja tuloksia täysin ymmärrä, en osaa sen merkitystä täysin tulkita. Tarvitsisin sen keskustelun lääkärin kanssa, että tietäisin kannattaako huolestua heti vaiko vasta myöhemmin. Jotakin epämääräistä siellä siis on.

Yhteenvedon lopussa luki vain, että seurataan. Mitä se sitten tarkoittaa? Koko ajanhan tätä on seurattu!

Minä siis todellakin huolestuin. Tietenkin, kukapa ei. Viikonloppu on mennyt jotakuinkin asiaa märehtiessä.

Perjantaina itkin pitkästä aikaa suihkussa salaa lapsilta, että en halua taas hoitoihin, en halua saikulle, en halua lääkkeitä, en halua halvaantua tai kuolla enkä taatusti halua syöpää! Kaikenhan piti olla nyt hyvin, ainakin muutaman vuoden.

Lauantaina aloin jo keksiä kaikenlaisia syitä ja selityksiä: ehkä se on joku sellainen veriarvo, joka voi vähän heilua ja muuttua. Tai ehkä se pysähtyy. Ehkä se ei tarkoita oikeasti mitään.

Katsoin illalla peiliin ja kutsuin käänteishyljintää siinä toivossa, että se häätäisi mahdollisen alkavan pirulaisen. Sehän tämän kantasolusiirteen tehtävä oli: vaihtaa minun systeemiini luovuttajan aktiiviset tappaja-solut, jotka tunnistavat syövän ja estävät sen nousun.

Tässä taudinkuvassa omat tuntemukset ovat yksi olennainen osa taudin seurannan kannalta, ainakin minun kohdalla. Tarkoitan siis tautia, joka oli dignoosin aikana jo laajasti luuytimessä ja luustossa ja aiheutti rajusti kipuja,  mutta ei juurikaan näkynyt veri- tai virtsatesteissä. Salakavala pirulainen siis.

Nyt sitten tunnustelen kaikkia mahdollisia kolotuksiani. Kyllähän tuo lonkka ja selkä ovat kipuilleet, mutta olen ajatellut niiden olevan niitä vanhoja luustovaurioita tai kolottelevan kortisonin lopettamisen jälkimainingeissa. Aina löytyy selityksiä, koska kukaan ei halua ajatella sitä pahinta vaihtoehtoa, että se syöpä siellä kasvaisi ja kehittyisi. Kaikista estoyrityksistä huolimatta.

Tänään ihailin jo kirsikankukkia ja huomenna soitan Meilahteen.