Kevään kiireistä on ollut se hyöty, että olen onnistunut melkeinpä unohtamaan koko verisyövän olemassaolon! Paino sanalla melkein.
Viimekertaisen päivitykseni jälkeen sain onneksi huojentavia uutisia ja sen jälkeen on taas mentykin tukka putkella. Selvisin siis säikähdyksellä, ainakin tällä kertaa. Lääkärin mielestä verisyövän uusimisesta ei tuossa kohta kuukauden takaisessa yhden veriarvon heilahtamisessa ole kysymys, jotakin muuta on nyt käynnissä luuytimessä. Ja se taas puolestaan on normaalia, kun allogeenisesta kantasolusiirrosta on hieman yli vuosi aikaa ja elimistön uusittu puolustusjärjestelmä edelleenkin kehittyy.
Vaan tänään oli jo uudet labratestit ja ensi viikolla lääkärin vastaanotto eli nyt alkaa taas armoton jännitys. Onneksi töissä on edelleen haipakkaa, joten tuskin ehdin nyt näitä tuloksia etukäteen märehtiä.
Tällä viikolla olen iloinnut siitä, että pitkän ja tautisen talven jälkeen on todellakin koittanut kevät. Olen pitkästä aikaa tuntenut olevani terve. Terve on tietysti suhteellinen käsite tässä tilanteessa, mutta silti: helmikuun jälkeen minua on piinannut influenssa, keuhkokuume ja sitten vielä joku nimeämätön räkätauti, nyt vihdoinkin tunnen olevani jälleen täynnä virtaa enkä työpäivän jälkeen vain koomaile sohvalla, vaan olen jaksanut käydä edes lyhyitä lenkkejä.
Viime viikonloppukin meni hurvitellessa! Meillä oli pitkästä, todella pitkästä aikaa perheen yhteinen miniloma. Kuopuksen harrastuksen tiimoilta vietettiin turnausviikonloppua Keski-Suomessa ja lapsillehan se oli suorastaan täydellinen reissu: pelipaikan vieressä oli tivoli, hotellissa kylpylä ja tavattiin vielä Lauri Markkanen ihka elävänä! Vanhemmille reissu oli rankka, mutta tuntui äärettömän hyvältä nähdä lasten nauttivan.
Siitä on nimittäin aikaa, kun meillä on menty lasten ehdoilla. Tämän tajusin, kun katsoin lasten aurinkona loistavia hymyjä! Syövän ehdoilla tässä on tanssittu kohta kaksi ja puoli vuotta, kun ei ole ollut mitään muuta mahdollisuutta. Jostain syvältä nousee toive, että voitaisiin nyt elää ihan tavallista elämää ja tehdä vaikka pieniäkin juttuja lasten ehdoilla ja yhdessä perheenä.
Sillä syöpä erottaa.
Syöpä jakaa perheen. Vastustuskyvyn laskettua sytostaattien seurauksena syöpäpotilas joutuu väistämättäkin varomaan mahdollisia tartuntapaikkoja. Aika monta kivaa juttua olen joutunut jättämään viime vuosina väliin, kevätjuhlista ja harrastustapahtumista lähtien. Ja kun, ainakin meidän tilaneessa, arjen pyörittäminen pitkien sairaala- ja tiukkojen hoitojaksojen aikana jää toisen vanhemman harteille, siinä ei kovin paljoa huvituksiin riitä kenelläkään energiaa. Kaikki voimat menevät selviytymiseen.
Nyt on onneksi toisin. On suunnitelmia ja yllätyksiä ajateltuna, konserttilippujakin hankittuna kesäksi. Ei sillä välttämättä ole edes väliä, toteutuvatko kaikki lopulta. Olen varmaankin onnellisimmillani juuri nyt, tässä hetkessä.
Onnellinen on hän,
joka oppii viihtymään itsensä ja
maailmansa keskeneräisyyden kanssa.
Onnellinen on hän,
joka herää joka aamu toiveikkaana ja
tarmokkaana tavoittelemaan
koskaan täyttymätöntä unelmaansa.
-Tommy Tabermann-
Kommentit
Lähetä kommentti