Mitä täydellisyys on? Muodon täydellisyys. Täydellisyys musiikissa, ilmaisussa, kuvassa? Tekstissä, urheilusuorituksessa, opinnoissa, työssä tai täydellisyys ihmisenä, äitinä, puolisona, ystävänä.
(Onko olemassa täydellistä loppua Game of Thronesille? Vaan ei siitä nyt tämän enempää, ei spoilereita).
Olen miettinyt täydellisyyden teemaa pitkin kevättä sekä työn että oman terveyden kautta. Aihe on pyörinyt mielessä työmatkoilla sekä luonnossa liikkuessa, keskellä kevättä, kivikoita, pieniä puroja, katkenneita puita, mutalillua tai vehreitä mättäitä. Viimeisimmällä retkellä löysin tuon ylhäällä kuvassa olevan auringon valossa kimmeltävän repaleisen hämähäkin verkon. Minusta se oli kiinnostava, ehkä jopa kiinnostavampi kuin täydellinen, rikkomaton muoto olisi ollut. Sillä on tarina.
Työskentelen ympäristössä, jossa aina silloin tällöin törmään täydellisyyden tavoittelusta syntyneisiin ongelmiin: joku uupuu, joku sairastuu masennukseen, toisen kehittymistä estää ylikorostunut itsekritiikki. Yksi lakkaa yrittämästä. Erityisen hienoja hetkiä ovat ne, kun joku tavalla toi toisella löytää ja hyväksyy oman tiensä tai tapansa toimia, ja murtautuu ulos turhasta täydellisyyden tavoittelusta. Itsekin kamppailen asian kanssa, edelleen. Tai taas. Vakavan sairauden ja pitkän sairasloman luulisi tuoneen selkeyttä asiaan, vaan enpä tiedä. Edelleen kyselen mikä on riittävän hyvä? Mitä voin tehdä paremmin? Miten pidän työn ja muun elämän balanssissa?
Vanha vitsi on, että terve ihminen on sellainen, jota ei ole liikoja tutkittu. Jos lääkärille menee ja tarpeeksi tutkitaan, niin jossakin vaiheessa jotakin löytyy. Tätä 76-vuotias hyväkuntoinen, aktiivinen isäni jaksaa naureskella. Että parempi olisi vältellä lääkäreitä (hah!).
Täydellisesti tervettä minusta ei taida enää tulla. Sekä syöpä että allogeeninen kantasolusiirto ovat aiheuttaneet kroonisia vaivoja ja lääkäreiden arvion mukaan olen ns. Karnofskyn asteikolla 90% toimintakykyinen. Mutta 90% riittää kuitenkin aika pitkälle! Se ei ehkä ole täydellistä, mutta ihan hitokseen parempi lukema kuin joku... no, mikä tahansa alempi lukema!
Tällä hetkellä kuitenkin tunnen itseni melko terveeksi ja näillä näkymin tänään oli toistaiseksi viimeinen käyntini Meilahden hematologisella poliklinikalla. Siirryn seurantaan Hyvinkään aluesairaalaan. Kaikki laboratoriotulokset olivat viitearvoissa, jopa hemoglobiiniarvo oli yli anemiarajan, vihdoinkin! Luuytimessä tapahtuu nyt sellaisia muutoksia, jotka viittaavat kantasolusiirteen toimivan toivotulla tavalla eikä verisyövän uusimisesta ole merkkejä eli ei voisi olla parempaa uutista tähän kevääseen!
Vastaanoton jälkeen kävin viemässä kiitokset hematologiselle sairaanhoitajalle, jolle olen voinut soittaa asiasta kuin asiasta. Kävin kiittämässä hyvästä hoidosta myös 7. kerroksen osastolla 7B, missä vietin kokonaisen kuukauden täydellisessä eristyksissä huoneessa 7, vuosi ja 4 kuukautta sitten. Soittelin siellä ukulelea iltaisin ja tein tai chi -sarjaa milloin jaksoin. Kyllä siinä tippa tuli linssiin. Herkistyin valtavasti siitä huolenpidosta ja hoidon tasosta, mitä sain kokea.
Lääkkeetön elämä saa jatkua, koska ihon käänteishyljintä on rauhallinen. Kukaan muu tuskin huomaa hentoa punerrusta poskella paitsi minä itse ja mies. No ehkä lääkäri. Ja vaikka huomaisikin, niin se näyttää lähinnä couperosalta, ainakin toivon niin, koska toinen mieleen pulpahtava assosiaatio olisi varmaankin punaviinin mukanaan tuoma punerrus... Pakkelilla tietysti saisi paikattua.
Elämä voi olla kaukana täydellisestä, mutta sen rosoisuus, repaleiset reunat, mutkat ja käänteet jaksavat kiinnostaa.
Kommentit
Lähetä kommentti