Mitä mieleen jää?

Mitäköhän meidän lapset muistaa tästä mun syöpä-ajasta kaikkine hoitoineen ja eristyskausineen? Jääkö tästä traumoja?

Haluaisin ajatella, että meidän elämä ei ole pyörinyt pelkästään tämän mun verisyövän ympärillä, mutta se ei ole totta. Sairaalasta on saneltu aikataulut ja niiden mukaan on tanssittu, ja monesta nuhanenäisen kuumepotilaan halauksesta olen joutunut kieltäytymään.

Sairaalassa eristyksissä olo oli loppujen lopuksi vain pieni osa lasten kannalta ajatellen, sen sijaan se, että kotona on jouduttu rajoittamaan elämää, on ollut varmasti lapsille raskaampaa. En ole infektioriskin takia lähes kahteen vuoteen osallistunut koulun tapahtumiin eikä meillä ole voinut käydä lasten kavereita, paitsi silloin kun veriarvot ovat olleet kohdillaan tai on ollut muuten sopiva hoidon vaihe menossa, puhumattakaan yhteisistä elokuva- tai konserttikäynneistä.

Ei nuo ole kuitenkaan koko aikana kovin usein puhuneet asiasta. Joskus yllättäen tulee joku kysymys:" Joudutko sä vielä käymään sairaalassa? Voitko sä vieläkin joutua sairaalaan? Oletko sä äiti jo terve? Voiko tohon sun sairauteen vieläkin kuolla?" 

Olin itse hieman esikoista vanhempi, kun oma äitini sairastui aivokasvaimen takia vakavasti ja kärsi sen aiheuttamista vaikeista ongelmista vuosia ennen oikean diagnoosin saamista ja suurta leikkausta. Muistan noista vuosista ja itse leikkauspäivästä yllättäviä yksityiskohtia, sen sijaan pari vuotta nuorempi veljeni ei muista juuri mitään.

Muistan esimerkiksi sen, että minulla oli tuona leikkauspäivänä biologian koe, jota sijaisopettaja ei antanut tehdä toisena päivänä, vaikka ujosti pyysin. Pelkäsin, että en pystyisi keskittymään. Jälkeenpäin olen ihmetellyt, miksi sijainen toimi niin. Eikö hän uskonut mitä kerroin vai luuliko ehkä, että yritän jotenkin päästä tekemästä koetta? Jälkeenpäin minulle on selvinnyt, että koulussa ei taidettu edes tietää meidän perheen tilanteesta. Se aiheutti minulle paljon epämääräistä ahdistusta. Toivoin, että ympäröivillä olevilla aikuisilla asiasta olisi ollut jonkunlainen käsitys ja ymmärrys, koska itse en osannut siitä puhua, en edes kavereille.

Ehkä juuri sen takia minulle on nyt ollut tärkeää olla avoin tämän oman sairastumisen aikana. Kerroimme asiasta paitsi kaikille läheisille, hyvin pian myös naapureille ja lasten opettajille, ja se oli meidän kannalta hyvä ratkaisu.

Olen varmasti ollut poissaoleva äiti, välillä konkreettisesti, mutta suurimmaksi osaksi henkisesti. On ollut tietoinen päätös, että lapsia ei ole kuormitettu tällä asialla. Itkut olen itkenyt miehelle, ystävälle tai metsän puille ihan paria kertaa lukuunottamatta. Ja silloin vastasin ihan rehellisesti lasten kysymyksiin: itken, koska pelottaa, itken, kun surettaa mennä sairaalaan, itken, koska on niin kova ikävä.

Mitään ei myöskään ole tapahtunut äkillisesti. Melkein kaikesta on voitu kertoa etukäteen ja valmistella lapsia tuleviin muutoksiin, oli sitten tulossa hiusten lähtö tai eristys sairaalassa. Toki jokaiseen vakavaan sairauteen liittyy omat arvaamattomuutensa, mutta niitä ei meillä lähdetty etukäteen lasten kuullen spekuloimaan.

Sain olla myös kotona paljon - silloin, kun en ollut sairaalassa, olin kotona, lähestulkoon puolitoista vuotta. Ja siis totaalisesti kotona, ei mitään pippalointia tai reissuja, vaan ihan vaan kotona ja kunnon salliessa metsässä.

Nyt olen töissä ja iltaisin niin väsynyt, että en juuri mitään jaksa touhuta. Viime yönä nukuin rankan viikon jälkeen 12 tuntia, se siitä perheen yhteisestä leffaillasta!

Jotkut asiat kuitenkin pysyvät. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta - ja niitä kahta kantasolusiirtojen aikaista sairaalakuukautta - käyn joka ilta ja yö katsomassa noita nukkuvia aarteita ja mittaamassa diabeetikkolapsen verensokerit. Ja joka ilta lapset varmistavat nukkumaan käydessä: "Äiti, valvothan sä vielä?"