Paras joululahja

Olen ollut hiljaa. On muka ollut niin kiirettä. Tai ei vaan ole ollut mitään sanottavaa, ainakaan tähän verisyöpävaiheeseen liittyvää. Tai no, ajatuksia ja tapahtumia on kyllä ollut, mutta en ole saanut niitä puetuksi kirjalliseen muotoon.

Myös syöpä on ollut hiljaa, sellaisen tiedon sain hematologilta verisyöpäkontrollista juuri ennen joulua. Ja se oli paras joululahja, juuri se mitä toivoinkin!

Elämä ympärillä ei ole ollut hiljaa! Kaikkea muuta. Niin hyvässä kuin pahassa.

Meillä on talo täynnä ääntä, on lapsia ja lasten kavereita, sisarusten välistä kinastelua. Ihanimpia ääniä ikinä! Sellaista normaalia, mikä melkein pari vuotta oli paitsiossa ja minkä puuttumisen nyt huomaa. Kun meille ei voinut infektioriskin takia tulla juuri kukaan, koskaan.

Nyt koko ajatus tuntuu jo ihan hassulta. Aina välillä havahdun jossakin arkisessa tilanteessa siihen muutokseen, mikä nyt on tapahtunut: kaupassa en piiloudu tuubihuivin taakse vastaan tulevia ihmisiä, ylipäätään käyn kaupassa silloin kun huvittaa, enkä erityisesti välttele ruuhka-aikoja. En myöskään hölvää käsidesillä käsiä kaiken koskemisen jälkeen. Niin, aivan kaiken mihin tahansa koskemisen jälkeen, vaikkapa ovenkahvan, kirjaston kirjan tai ostoskassin. Ja tunnustan, saatan nykyään uhkarohkeasti jopa vetää vessan pöntön sulkematta kantta, vaikka Hesarissakin kerrottiin, että ei kannattaisi. Tämänkin osasivat kyllä heman polilla kertoa ennen allosiirtoa, varmuuden välttämiseksi.

Sain tänä jouluna myös ensimmäiset leikkokukat vuosiin! Tarkkaan sanottuna 2,5 vuoteen. Leikkokukkiahan piti hoitojen aikana ja allosiirron jälkeen välttää itiöiden, homeiden ja sienten (sieni-infektio, nekroosi, kuolema!) takia. Tästä nautin suuresti!

Toinenkin ihana joululahja meille putkahti vähän ennakkoon joulukalenterin ensimmäisestä luukusta, nimittäin kauan toivottu koiranpentu! Alli vesikoira on ihan mahtava tapaus, todella hellyyttävä ja fiksu koiruus, jonka kanssa on mukava touhuta. Allista tulee varmasti minulle hyvä retkikaveri ja tyttärelle olisi tarkoitus kouluttaa Allista tyttärelle hypokoira eli työkoira, joka toimii apuna verensokereiden vaihteluiden tunnistamisessa. Kaikki edellytykset tällä, kohta 3kk vanhalla pennulla tuntuu olevan: oppii nopeasti uutta, on rohkea, leikkisä ja todella seurallinen!

Jos olen aivan rehellinen, olen ollut todella uupunut kuluneesta syksystä ja työstä. En osaa suhtautua työhön niin, että se nyt on vaan työtä tai rahan takii ja työasiat seuraavat kyllä kotiinkin, vähintäänkin mielessä mukana. Ja onhan tämä jatkuva tasapainottelu terveyden- ja sairaudenhoidon välillä myös kuormittavaa, vaikka kuinka sairaalassa ramppaaminen onkin keventynyt.

Tiedän ja ymmärrän, että kaikki on hyvin ja olen mennyt uskomatonta vauhtia eteenpäin. Alkuperäisen ennusteen mukaan olisin nyt vasta palaamassa töihin, kun nyt olen jo vuoden paahtanut täyttä työaikaa. Se ei ole itsestäänselvyys syöpärumban ja varsinkaan allogeenisen kantasolusiirron jälkeen, ja se tuntuu kyllä jaksamisessa.

En tiedä saako tätä sanoa ääneen, mutta sanonpa kuitenkin. Välillä kaipaan sairasloma-aikaa. Älkää ymmärtäkö minua väärin, en todellakaan kaipaa syöpää enkä sairaana olemista, vaan niitä päiviä, kun vein lapsen päiväkotiin, toinen meni kouluun, ja olin kyllin hyvässä kunnossa suunnatakseni löytöretkelle jonnekin ihan uudelle, minulle tuntemattomalle retkeilyalueelle. Se uuden suunnittelu ja ihanat ajat metsässä, ne ovat olleet minulle aivan uskomattomia, lähes taianomaisia kokemuksia tuossa muuten niin raadollisessa elämänvaiheessa.

Ehkäpä se on tämä uupumus, mikä saa tällaisia ajatuksia nousemaan mieleen.

Nyt joululomalla koetan elvyttää itseäni ja nauttia perheen kanssa olosta. Joudun pari kertaa käymään sairaalassa, en onneksi syöpään liittyen vaan hoitojen jälkiseurausten takia eli sen viheliäisen rakkovaivan vuoksi, mutta siitä lisää seuraavalla kerralla.

Täällä siis kaikki kuitenkin melkoisen hyvin, blogia seuraaville ja huolta kantaville tiedoksi! Ihanaa joulun aikaa ihan jokaiselle!