Syysajatuksia

Vuosi sitten töihin palatessani lupasin, että huolehdin itsestäni paremmin. Pidän kunnon lounastauot, pyrin tekemään työt työajalla, en kanna töitä kotiin, lenkkeilen ja ulkoilen töiden jälkeen, ja keskityn enemmän perheeseen. Hahhah!

Nyt syyslomalla huomaan, miten uupunut olen. Yksikään työpäivä ei suju alkuperäisten suunnitelmien mukaan. Ei yksikään. Aina tulee jotakin yllättävää ja odottamatonta, mikä pitää hoitaa juuri silloin, siinä hetkessä, ja sitten muut asiat, ne jotka voi hoitaa myöhemmin, siirtyvät kotona tehtäviksi. Tai seuraavaan päivään. Työasiat pyörivät mielessä vapaallakin, suunnittelen hommia iltaisin, kirjaan ylös ideoita ja ihan vähän vaan luonnostelen. Eikä minulle todellakaan edes makseta kaikista työtunneista. "Hullu paljon töitä tekee, viisas pääsee vähemmällä."

Viikoittain on useampia päiviä, jolloin ruoka jää joko syömättä tai ruokailuun oli aikaa noin 5 minuuttia. Tai varaan mukaan nopeat eväät, jotka voin syödä työn ohessa.

Töiden lisäksi yritän tietysti sovittaa myös lääkärikäynnit. labrat ja muut hoitotoimenpiteet johonkin väliin. Onneksi niitä on nykyään sentään vain joka toinen viikko.

Välillä tuntuu, että en ole oppinut mitään koko syöpäepisodista. Mitä sitten olisi pitänyt oppia? Ainakin tuota itsestään huolta pitämistä ja sitä, mikä elämässä oikeasti on tärkeää. Tosin pidän tietysti työtänikin tärkeänä. Mutta tuskin olen työssäni kuitenkaan korvaamaton, kotona kylläkin.

Loman koittaessa kaikki itselleni luontainen toiminta taas elpyy: hakeudun metsään, luen kirjoja, jaksan kirjoittaa, sovin tapaamisia ystävien kanssa, haaveilen kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta taivaan ja maan välillä. Katson maailmaa virkistynein silmin, näen taas värejä ja sävyjä.

Fyysinen kuntoni on melko hyvin palautunut allosiirron jälkeen, ainakin siihen verrattuna mitä se oli ja mitä se voisi olla, kun siirrosta vasta alle 2 vuotta. Joudun silti kysymään, olenkohan vielä ihan kunnossa? Pitäisikö ottaa rauhallisemmin? Tehdä vähän vähemmän ja mennä sieltä, missä aita on vähän matalampi.

Piti harakka puhetta vierailleen:
"Tilapäinen ihan on pesä,
- älä putoa, varis! - tein kiireiseen...
mut annas, kun on kesä,

niin, vannon, kartano korskehin,
hyvät herrat, tässä löytään,
ei metsässä mointa, sen näättekin!
Hoi muori, pötyä pöytään!"

Mut ennenkuin harakka huomaskaan,
jo putos syksyn lehti,
ja kesken hurskaita aikeitaan
se itse kuolla ehti.

Älä hymyile! Tarina totta on!
Pian ohi on päivät kesän.
Moni aikoi ja aikoi kartanon -
sai valmiiksi harakanpesän!
Lauri Pohjanpää