Mitä jää mieleen vuodesta 2017? Syöpädiagnoosi, sädehoidot, sytostaatit, autologinen kantasolusiirto, kosteusvaurio, lapsen diabetes-diagnoosi, 3 luuydinnäytettä, satoja verikokeita, 28 vuorokautta sairaalassa. Näitä en jää kaipaamaan.
Elämämme mullistui vanhan vuoden aikana monella tapaa. Mies laskeskeli, että kaikkien todennäköisyyksien mukaan pitäisi vuoden 2018 tarjota meidän perheelle jo vähän parempia aikoja ja uutisia. Toivon niin. Luottamus elämään on saanut kovan kolauksen, pahin niistä tämä lapsen sairastuminen.
Olisi mukavaa päättää vuosi harmonisissa ja toiveikkaissa tunnelmissa, mutta niin ei tällä kertaa ole. Elämästä ei tule valmista, vaikka kalenterivuosi vaihtuukin ja se on myös lohdullista. En ole ikinä aiemmin päättänyt vuotta vielä näin vihaisena. Mutta hyväksyn prosessin keskeneräisyyden ja kaikki sen mukanaan tuomat tunteet. Elämä jatkuu ja tunteet ehtivät vielä vaihtua moneen kertaan.
Olen kuluneen vuoden aikana oppinut paljon, eniten itsestäni, mutta myös läheisistäni.
Olen henkisesti paljon vahvempi kuin olisin ikinä kuvitellut. Syöpä on varmasti ihmisen pahimpia pelkoja, niin se oli minunkin. Entisessä elämässäni luulin, että lamaantuisin syöpädiagnoosista ja sytostaateista täysin enkä osaisi muuta kuin itkeä. Niin ei käynyt, vaikka vuosi on ollut rankin ikinä. Olen selvinnyt tilanteista, joissa en ikinä kuvitellut pystyväni olemaan.
Olen oppinut, että kroppani on vahvempi kuin luulin. Se on kestänyt sytostaatteja ja muita hoitoja paremmin kuin olisin voinut toivoakaan. Toivottavasti niin on jatkossakin. Olen oppinut olemaan rauhallinen ikävissä tutkimuksissa ja sietämään pistoksia, jopa rentoutumaan niiden aikana. Olen oppinut konkreettisesti, millaista on elää syövän kanssa. Siitä minulla ei ollut aiemmin minkäänlaista kokemusta, koska syöpää ei lähipiirissä ole ollut. Olen oppinut solujen biologiaa, uusia termejä, lukemaan tutkimustuloksia.
Ohjelmointi uuteen vuoteen on käynnissä. Ihmiset asettavat tavotteita ja tekevät lupauksia. Minun tavoitteeni on selvitä hengissä, parantua ja jatkaa elämää. Olen antanut kropalleni käskyn selvitä allosiirrosta ja käänteishyljinnästä tai infektioista, vaikka olisi mikä. Vaikka olisin tiedottomassa tilassa, niin sinnittele, kroppa sinnittele! Siinä ne päällimmäiset toiveet.
Kaiken pahan lisäksi muistan paljon muutakin. Yhdessäoloa, rakkautta, naurua, huolenpitoa, ystävyyttä, hyviä joogahetkiä, upeita luontoelämyksiä, vaellettuja kilometrejä. Sen, että mies on pitänyt kädestä koko matkan ja jaksanut kaiken, ihan kaiken. Olen oppinut, että mun mies on vahva ja sitkeä, ei ehkä romanttisin, mutta luotettavin kallio ikinä. Olen saanut vertaistukea ja oppinut, että syöpäläisten keskuudessa on uskomatonta välittämistä ja näkymättömiä kädenojennuksia! Näitä kaikkia saa ensi vuonna tulla lisää, samoin hippusen lisää voimia, kohenevaa terveyttä, hyvin meneviä koitoksia, työhön paluuta, iloa ja luottamusta elämään.
Hieno kirjoitus. Voimaa löytyy, kun sitä tarvitaan. Kestä elämän myllytystä vielä jokin aika ja sitten varmasti tulee seesteisempää. Ei enää ikinä samanlaista huolettomuutta kuin 2016, mutta hyvää, rikasta elämää, jota osaa arvostaa entistä paremmin. Pidän niin peukkuja ja varpaita ylhäällä sinulle.
VastaaPoistaKiitos peukuista ja varpaista, Tiina! :) Niitä kaikki tarvitaan! Aikamoinen vuosi oli tuo edellisvuosi, mutta jostain ihmeestä sitä voimaa sitten tarvittaessa löytyy. Alan olla valmis tulevaan haasteeseen, tai niin valmis kuin siihen ikinä vain voi olla. Halu päästä eteenpäin on kasvanut suuremmaksi kuin pelko.
Poista