Tulkaa kotiin, omat solut!

Aamulla oli sitten se juhlallinen hetki, kun kaksi pussia minulta kerättyjä puhdistettuja soluja palautettiin takaisin verenkiertooni! Tervetuloa kotiin, pikkuiset miljoonat soluni! Tehkää hyvin ja rakentakaa entistä ehjempi luuydin ja terveempi systeemi, siinä pieni rukous sinne jonnekin.

Kantasolut palaavat kotiin

Olo on melkoisen hyvä, olen jopa yllättynyt. Kyseessä on siis autologinen kantasolusiirto eli omilla soluilla tehtävä siirto, luovuttajan soluilla tehtävää kutsutaan allogeeniseksi kantasolusiirroksi. Kun nyt omat solut palaavat tuttuun elinympäristöönsä, ne etsivät paikkansa ja asettuvat sinne luonnollisesti. Luovuttajan soluilla tehtävässä siirrossa on enemmän riskejä, kun kudosaines on kuitenkin vieras. Tuolloin voi tulla hyljintäreaktioita, jotka voivat olla rajujakin. Tässä autologisessa siirrossa tuota riskiä ei ole.

Eilen laitettiin sytostaatti, mutta lievää etovuutta sekä sydämen rytmihäiriöitä lukuunottamatta ei tullut suurempia oireita. Nestekään ei ole nyt kertynyt ikävästi mihinkään, vaikka sitä koko ajan minuun tankataan, 3l/vrk menee suoraan suoneen. Ja sen lisäksi juon itsekin paljon, kun täällä tuo ilmastointi kuivattaa.

Tippapullon kanssa ei kovin paljon pysty hääräilemään, mutta ei nyt heti kuulemma kannatakaan. Eilen kävi fysioterapeutti täällä juttelemassa ja korosti kovasti sitä, että tämän hoidon yhteydessä ylläpidetään olemassa olevaa kuntoa, mutta ei kohoteta sitä. Varsinkin sytostaatti- sekä kantasolusiirtopäivät täytyy rauhoittaa ja antaa kehon levätä, perusliikuskelu vessaan ja pöydän ääreen riittää. Vähän hengitysharjoituksia olen kyllä tehnyt ja laulanutkin jonkun verran. Amazing Grace tuntui hyvältä vetäistä tässä yhteydessä.

Huomenna minut siirretäänkin jo Hyvinkään sairaalaan ambulanssikuljetuksella - jee, pääsen matkalle! - jatkoa eli matalasoluvaihetta odottelemaan, arvioitu laskeutumisaika ensi viikon alussa. Silloin luvassa muutoksia olotilaan, mutta minkälaisia, sitä ei vielä tiedä. Hyvän tarkkailun alla ole kuitenkin ja verikokeita otetaan jatkuvasti.

Ohjelmasta ei ole vielä tullut pulaa. Aamupäivät näiden hoitojen kanssa ovat olleet varsin kiireisiä, on lääkärikäyntejä, labra-tätejä, ruokaa, siivoojan käyntiä, hoitajan tarkistuksia. Iltapäivällä sitten tahti rauhoittuu, mutta telkkaria tai Netflix-sarjoja en ole vielä jaksanut katsella. Paitsi aamupäivällä on pakko katsoa Casualty, kun Aki Kaurismäen ja minun yhteinen lempparisarja Holby City jäi tauolle.

VAIKKA KAURISMÄEN elokuvat kuvaavat ankaraa maailmaa, ohjaaja ei halua niihin väkivaltaa. ”En halua katsoa väkivaltaa elokuvissa, etenkään, jos se on koomisessa valossa. Sunnuntaikrapulassa katselen kyllä Marvel-elokuvia, mutta en mitään hurjempaa. Silloin Holby Cityn sairaala -televisiosarjakin on liian pelottava.”
Kaurismäki tunnustautuu liki kaksikymmentä vuotta esitetyn brittiläisen sairaalasarjan faniksi. ”Olen ihan koukussa. Sen henkilöt on käsikirjoitettu hyvin. Vain silloin, kun he tekevät leikkauksia, on katsottava muualle”, Kaurismäki sanoo The Guardianissa. 

HS 27.5.2017 

Illalla olen katsonut Remppa ja muutto sekä Huvila ja huussi. Harmittomia, hyväntuulisia kesäohjelmia siis. Muuten olen kirjoittanut päiväkirjaa ja tajunnanvirtatekstejä, yrittänyt täyttää ristikoita. Meditoinut ja lukenut vähän.

Joku pahoinvoinnin estolääke on väsyttänyt tänään niin, että olen nukkunut jo kahdet päiväunet. Asiaan saattaa myös vaikuttaa jännityksen purkautuminen ja se, että kuuntelin äänikirjaa (Lianne Moriarty: Nainen joka unohti) - ja hups vaan, olinkin torkahtanut. Ensimmäinen äänikirjani, en ole moisia tottunut kuuntelemaan, en ole vielä varma onko tämä minun juttuni vai pysyttelenkö kuitenkin jatkossa mieluummin kirjamaisen kirjan parissa.

Puhelin on soinut ja viestit piippaavat, yksinäistä ei ole ehtinyt tulla. Pari vierastakin täällä on käynyt. Eilen hyvä ystäväni, ja olipa ihanaa kuulla matkoista ja maisemista, höpötellä jostain muustakin kuin näistä sairaalajutuista, vaikka nyt tässä omassa elämässä aika konkreettisesti nyt läsnä onkin. Ja tänään mun mies kävi myös naureskelemassa kantasolujen säilöntäaineen hajulle ja minulle tanssahtelemassa tämän tippatelineen kanssa.

Olen ottanut sellaisen sisäisen soturiasenteen: nyt tämä homma mennään läpi, tuli mitä tuli. Loppupeleissä muutama viikko ihmisen elämästä on lyhyt aika. Onnekseni olen myös sellaista ihmistyyppiä, joka viihtyy hyvin itsensä kanssa. Ja kirjojen ja musiikin kanssa. Tästä luonteen puolesta on nyt apua. Ajattelen tätä eristystä ikään kuin omana retriittinä, matkana hiljaisuuteen ja toivottavasti osana paranemista.

Mutta luulenpa vähän, että tämän jälkeen en ihan heti haikaile oman ajan perään. Eiköhän tässä tule riittävästi tätä omaa aikaa, vaikkakin vähän eri tavalla kuin mitä kukaan itselleen toivoisi. Extreme-lomasta tämä kyllä käy!