Siirry pääsisältöön

Tottumuksesta




Tottumus on toinen luonto. Kaikkeen tottuu, ensimmäinen päivä hirressäkin on pahin. Kaikkeen tottuu paitsi jääpuikkoon persiissä. 

Pari tuttua sanontaa tottumuksen voimasta näin alkuun. Tosin olen tässä syöpäkevään aikana alkanut epäillä, että siihen jääpuikkoonkin saattaa tottua - se sentään sulaa.

Ihmisen sopeutumiskyky on uskomaton. Olen yllättänyt itseni tänä keväänä monesti. En olisi voinut kuvitella, että vakavaan sairauteen voi tottua tai näihin kaikenlaisiin hoitoihin ja jatkuvaan epävarmuuteen. Mutta niin vaan on. Kukaan ei jaksa elää jatkuvassa hyperventilointi-tilassa, joten on pakko sopeutua, tottua, hyväksyä ja kohdata sellaistakin, mitä aiemmin ei olisi uskonut voivansa.

On tietysti asioita, mihin ei pidä tottua. Kipu on sellainen. Se viestii, että kaikki ole kunnossa ja asialle pitäisi tehdä jotakin. Näin jälkeen päin ajatellen kestin omaa selkäkipua ihan liian kauan ennen kuin menin sen kanssa tosissani lääkäriin. 

Tarkoittaako tottuminen, että hyväksyn tämän sairauden? Mitä siitä seuraa - enkö taistele enää? 

Inhoan tuota taistele-termiä. Antti Holma osui mielestäni naulan kantaan taannoin:

– Minusta on hyvä, että taisteluvertausta syövän suhteen vähän puretaan. Ei kai siinä mitään pahaa ole, että on positiivinen ja energinen ja sanoo taistelevansa sairautta vastaan, mutta minua harmittaa varsinkin kaikkien niiden voimakkaiden ja energisten syöpään menehtyneiden puolesta koko tämä retoriikka siksi, että siihen kuuluu myös häviäminen ja se, että aina joku ei "jaksa taistella" tai "ei taistellut riittävästi", Holma kirjoittaa. Se on kaikkien syöpään menehtyneiden omaisillekin ihan hirveää vittuilua. Olen aikanaan seurannut maailman positiivisimman ja lempeimmän ihmisen "taistelua" syöpää vastaan enkä ikinä halua ajatella, että hän "hävisi". Hän sairastui ja kuoli, eikä hän itse voinut asialle mitään vaikka hän teki kaikkensa. Kukin uskokoon mihin uskoo, minä uskon sairauskuluvakuutukseen ja islantilaisiin maahisiin. Ja siihen, että kaikki ei ole omissa käsissä. - MTV.fi

Kävin kevään aikana muutaman kerran juttelemassa ajatuksista ja peloista fiksun psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Pelkäsin tulevani sellaiseksi kroonikoksi, jolla on sairaan identiteetti. Että en ole enää se minä, jonka tunnen. Oli kova paikka olla pois töistä, kaipasin kaikkea siihen liittyvää - normaaliutta, innostumista, ihmisiä. Pelkäsin, että en enää koskaan koe sitä tai että en enää osaa palata siihen omaksi kokemaani elämään tämän myllerryksen jälkeen.

Silloin tuo kokenut sairaanhoitaja sanoi jotakin hyvin viisasta, jotakin mistä saan voimaa silloin, kun ajatukset pyörivät liikaa tämän syöpäjutun ympärillä ja pelkään, etten enää innostu niistä asioista, joista aiemmin. Hän sanoi yksinkertaisesti, että kyllä se toimelias, pystyvä, aktiivinen, luova minä on koko ajan olemassa ja astuu sieltä sisältä kehiin tarvittaessa ja sitten, kun on taas sen aika. Jotenkin koin, että niinhän se on! Kaikki ne erilaiset puolet minusta ovat koko ajan olemassa, mutta se mitä tarvitsen nyt, kannattelee minua tällä hetkellä.

Hyviinkin asioihin on tässä tietysti ehtinyt tottua. Omaan elämäänsä on kaiken kaikkiaan aika tottunut, suorastaan kiintynyt. Siihen, kun toinen nukkuu vieressä. Kun aamulla herää lasten ääniin, vaikka kinasteluunkin, kunhan vain ovat siinä. Juo kahvia ja lukee lehteä, pääsee metsään. Silittää tukkaa, katsoo silmiin. Syreenien tuoksuun nyt kesällä. Yksinkertaisia asioita, joita kaipaa, jos ne jäävät pois.

Tällä viikolla saatiin tietää varsinainen kantasolusiirron päivämäärä. Kolmen viikon päästä menen Meilahteen intensiivihoitoon. Ja sitten 3-6 viikkoa eristystä sairaalaoloissa. Miten siellä osaan nukkua ilman tuota miestä vieressä? Ja miltä se hiljaisuus tuntuu?



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ei herkimmille

Olen ollut parin päivän ajan oikea turhauman ruumiillistuma! On kerrankin tehnyt mieli postata pitkä rivi rumia sanoja, kaikki mahdolliset eritteet ja elimet ja muut perkeleet liitteeksi. Pitkän flunssan jälkeen pääsin viime viikolla vihdoin töihin, mutta sitten iski ”the silmätulehdus” . Etuliite ja sitaatit siksi, että tämäpä ei olekaan mikään tavan silmätulehdus, vaan ihan jotakin muuta. Varmaankin kärsivällisyyttäni koettelemaan varta vasten räätälöity kiusa!  Sain tipat jo keskiviikkona, mutta ei parannusta vieläkään. Sen lisäksi ihokin on edelleen sen näköinen kuin  olisi joku rokko, vaikka ei ole.  Eli: silmien päällä tai oikeastaan luomen alla on paksut, kipeät, violetille vivahtavat etanat ja iho kuin rokkotautisella. Että voi ihminen kerrankin tuntea itsensä kauniiksi! Siinä oli töissä vähän selittelemistä, että en ole itkenyt, mies ei ole lyönyt, en ole oveen törmännyt, ei tämä tartu. Kyseessä siis talirauhasen tulehdus eli kansankielellä näärännäppy.

Vitamiinit ja muut lisäkkeet

Koko hoitojen ajan, ja etenkin nyt tässä kantikseen valmistautumisen vaiheessa, olen ollut halukas buustaamaan vastustuskykyni mahdollisimman korkealle. Olenkin aktiivisesti kysynyt lääkäreiltä, mitä antioksedantteja, vitamiineja ja ruoka-aineita voin turvallisesti käyttää. Luontaistuotteet ja rohdokset on kielletty, koska niiden yhteisvaikutuksia lääkkeiden kanssa ei tunneta riittävän hyvin. Yllättävilläkin hedelmillä tai esimerkiksi vihreällä teellä on todettu lääkkeiden (esimerkiksi sytostaattien) vaikutusta vahvistavia tai heikentäviä vaikutuksia ja joistakin on jopa seurannut vaurioita esimerkiksi maksaan tai munuaisten toimintaan. Ja sellaiset ylimääräiset ongelmat haluan tietysti välttää. Ne tuotteet, mitä tässä kerron, ovat varmasti tuttuja ja olen vahvistanut kaikki hematologilta. Eri syövissä ja sairauksissa voi olla erilaisia säädöksiä näiden vitamiinien, mausteiden ja jopa ruoka-aineiden suhteen, joten jos oma tilanteesi on sellainen, että mietit näitä juttuja, kannatta

Diagnoosi: myelooma

"No..." sanoi nuori lääkäri kolme vuotta sitten pitkän päivän jälkeen päivystyksessä ja piti pitkän tauon ennen kuin jatkoi  "...myeloomaa ei osata vielä parantaa, mutta sitä osataan nykyään hoitaa." Muutamaa kuukautta aiemmin olin googlaillut outoja oireitani ja ihmetellyt, voiko niillä olla mitään yhteistä. Hakusanoilla "anemia ja selkäkivut" tuli vastaan myelooma, mutta eihän minulla nyt sellaista voinut olla, koska tiedoissa sanottiin, että se on erittäin harvinainen ja sairastuneet ovat yli 65-vuotiaita. Minä olin 44v ja kahden pienen lapsen äiti. Unohdin koko asian. Tuosta päivystävän lääkärinplantun ensimmäisestä arviosta kesti noin kuukausi saada virallinen diagnoosi, mutta tottahan se oli. Minulla oli multippeli myelooma. "Myelooma on iäkkäämpien ihmisten sairaus ja nuorilla harvinainen. Lapset eivät sairastu siihen. Myeloomaan sairastumisen keski-ikä on 65–70 vuotta."  LÄHDE: Myelooma - Kaikki syövästä  Kun kuu